Siitä puhe mistä puute

Tämä ei ole päivittynyt aikoihin ja siksi onkin vain soveliasta rikkoa hiljaisuus kirjoittamalla...hiljaisuudesta.

Tai mennäänpä taas tarinan alkuun. Viime lauantaina ääneni alkoi osoittaa pieniä merkkejä siitä, että se olisi painuksissa. Sunnuntai-aamuna sitä ei ollut käytännössä ollenkaan ja maanantaina kuului pelkkiä pihauksia. Marssin lääkäriin maanantai-aamuna ja sain tietää että jos mielisin saada ääneni takaisin, täytyisi pitää totaalihiljaisuutta kolme päivää.

Ne teistä jotka tuntevat minut, tietävät, että tämänkaltainen tilanne on minulle aika harvinainen. Vielä kun lyödään päälle tämä ajatus, että asun yksin ja täytyy hoitaa juoksevia asioita itse, on äänetönnä toimiminen vähän päänvaivaa aiheuttavaa.

Ensimmäinen haaste tuli kun kävin kaupassa. Pääsin kassalle asti ja sitten ojensin kortin. Kassaneiti kysyi että pankki vai luotto. Mietin hetken, otin kynän ja kopautin sillä kassakoneen ruutua kohdasta pankki. Seuraavaksi marssinkin bussiin ja siellä tönäisin vahingossa laukullani toista matkustajaa. Ei voinut pyytää anteeksi, joten mitä tein? No, katsoin pahoitellen ja nostin hattua. En tiedä menikö se oikein.

Kolmas ongelma tuli siinä vaiheessa kun halusin tilata pizzaa. En kuitenkaan voinut soittaa ja tilata eikä tuosta lähimestasta saa ollenkaan nettitilauksia. No, tietystihän olisin voinut marssia paikan päälle, tilata pizzan osoittamalla listaa ja istuen ja odottaen. Pyysin kuitenkin ystävääni soittamaan ja tilaamaan pizzan valmiiksi. Sitten marssin itse paikan päälle kun lätty oli valmis ja näytin post-it -lappua jossa luki että tällainen ja tällainen pizza, olin tilannut, kiitoksia ja näkemiin.

Hiljaisuutta on vielä puolitoista päivää jäljellä. Enimmäkseen tämä on helppoa kun olen kotona ja kommunikoin tekstitse tovereille. Mutta uloslähtö on tavallaan jopa hauskaa, kun pitää miettiä miten asiat esittää ihmisille. Kokeilkaa joskus, hauskaa.

Toivottavasti ei tule sellaista tilannetta, että pitäisi kokeilla pärjätä ilman silmiä. Veikkaan että kävelisin vahingossa saman tien auton alle.

Palvelukseen halutaan innovaatio

En ole koskaan opiskellut yliopistossa. Useampikin toveri tosin on, lisäksi korkeakouluissa moni. Tämän myötä on tullut huomattua haloo mitä uusi yliopistolaki aiheuttaisi. Koska en juurikaan asiasta tiedä, kirjoitan aika lyhyesti ja aiheen vierestä.

No niin. Uuden yliopistolain mukaan yliopiston toimintaan tulisi ulkopuolisia henkilöitä ja yksityisiä yrityksiä. Lisäksi pystyttäisin "kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta", "monipuolistamaan rahoituspohjaa" sekä "kohdentamaan resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihin".

Kyllä. Tutkimus tutkimuksen takia on typerää, senhän tiedämme jo lukemalla tutkimuksia joissa kerrotaan että 90 prosentissa tapauksista vesi on märkää. Mutta minusta on sangen epämiellyttävä ajatus, että tutkimusta kuitenkaan tehtäisiin pääasiallisesti kaupallisissa tarkoituksissa. En edes aio koskettaa tässä scifidystopioita joissa megakorporaatiot hallitsevat maailmaa (tosin nyt jo yritysfuusioiden myötä alkaa vähän pohtia asioita) vaan ihan vaan puhtaasti sitä, että yritysvaroin kohdennettu tutkimus saattaa alkaa olla paitsi vain tiettyihin aloihin keskittyvää (tekniikka, it - viekää ne burundilaiset perhosenne mennessänne, ei ne ketään kiinnosta) myöskin tiettyä painoarvoa sisältäviä.

Tiedättehän aina kun tupakkafirmat kertovat että "kliinisten tutkimustemme mukaan tupakoinnilla ja keuhkosyövällä ei ole yhteyttä"? Joku on tehnyt senkin tutkimuksen. Voisiko lopputulos johtua tutkimuksen rahoittajasta? "No oho." En sano suoraan että uuden yliopistolain myötä näin tapahtuisi, mutta sanotaan näin, että jos tehokkuusajattelu tuodaan ympäristöön jossa pitää rauhassa tutkia asioita, niin ihmiskunta jossain vaiheessa tyhmistyy.

"Mutta mitäs kun ne yhet proffat vaan heiluu yliopistolla eikä tutki mitään, tosi epistä hei." Uskoisin kyllä, että pari emeritusta ei liksallaan kaada kokonaista tutkimuslaitosta. Arvojen myyminen sen sijaan tekee sen ennemmin tai myöhemmin.

Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä

Olin lauantaina serkkuni häissä. Juhlat olivat hienot ja siellä oli mukavia ihmisiä ja hyvää ohjelmaa.  

Vähenemään päin ovat silti juhlat, sillä naimattomia serkkuja minun ikähaarukassani on enää kaksi kappaletta ja niistäkin toinen on jo useamman vuoden ollut kihloissa. Toinen taas on, noh, minä.

Kun rytyytettiin sellaista sangen pitkää ajomatkaa pohjoisesta kohti Espoota, tulin miettineeksi sitä, mikä minun suhtautumiseni koko avioliittoinstituutioon on - viimeksi kun olin asiaa ajatellut olin todennut, että eipä ole minun juttu ainakaan vielä tai ehkä ikinäkään. Tämä siis johtui myös siitä, etten ole vielä törmännyt sellaiseen fiilikseen, jonka myötä tuollaisen lupauksen pystyisi kenellekään antamaan. Tajusin myös juteltuani aiheesta, että jotkut suhtautuvat tuohon hommaan aavistuksen liian...mekaanisesti.

Okei. Minä ymmärrän mainiosti, että kun muuttaa toisen ihmisen kanssa yhteen ja aikoo tehdä sitä pidemmän aikaa, on syytä mennä naimisiin jos ei muuten niin ainakin lakiteknisten pykälien takia. Jos toisesta sattuu henki lähtemään niin omaisuus siirtyy suoraan puolisolle ja voi jatkaa elämäänsä niin hyvin kuin nyt siinä tilanteessa voi, on sellainen tietty asioiden sitouttaminen ja ja onhan se sellainen fiksu veto kun meillä nyt on suhde jo vähän väljähtänyt eikä keksitä oikein mitään muutakaan mitä tässä kohtaa pitäisi tehdä niin heh voishan tässä vaikka mennä naimisiin...

...no niin. Sitten on näitä, jotka kysyvät että "hah, menettekö naimisiin kun on maha pystyssä ja muksua tulossa?" Kysymys on mielestäni noin suoraan sanoen typerä. Ensinnäkään en ole ikäpäivänä käsittänyt miten sukulaisille tai parin vanhemmille kuuluisi tuon taivaallista se, mihin vaiheeseen sinappikoneita maailmaan pusketaan, jos ollenkaan. Toisekseen - miksi vauvojen takia pitäisi mennä naimisiin? Ne ovat kaksi ihan eri asiaa. Vauvoja on syntynyt ennen avioliittoja. Joten kyllä, minusta on myös typerää kiirehtiä naimisiin pienen mahapompun takia.

Mutta minkä takia minä sitten menisin naimisiin? Vain yhdestä ainoasta syystä: Siksi että rakastaisin toista ihmistä ja ihan oikeasti haluaisin jakaa hänen kanssaan loppuelämäni. Sehän sanotaan siinä valassakin. Eihän siinä sanota että "otan sinut koska minulla on sinun kanssa asuntolaina". Tämä nyt saattaa kuulostaa vähän typerältä ja naiivilta ja idealistiselta, mutta se on mielestäni ainoa tapa suhtautua tuohon hommaan. En minä tahdo mennä monta kertaa naimisiin. Ei minun mielestäni edes mikään hääjuhla ole se naimisiinmenon pointti vaan lupaus ihmiselle, jonka kanssa haluaa elää sen elämän, josta yksi seitsemäsosa on maanantaita.

Häissä serkkuni lauloi morsiamelleen Pekka Ruuskan kappaleen Mä tahdon sun elämään. Se kertoo aika kauniisti sen, että ehkä se romanttisin rakkaus löytyy kuitenkin niistä epäromanttisista tilanteista. Pyykkipäivistä ja tiskausvuoroista. Hetkistä kun autosta loppuu bensa kaatosateella ja kotiin pitää kävellä kilometrejä. Hetkistä kun tuntuu siltä että tarvitsee rapsutusta ja se toinen tulee ja rapsuttaa.

Ja edellämainituista syistä johtuen aion nyt ilmoittaa tässä ihan kaikille, joilla on hoppu parittaa minua, saada minua naimisiin tahi hankkimaan lapsia tai jotain muuta yhtä typerää: antakaapas olla.

Kyllä minä tiedän sitten kun sen aika on. Eikä sen aika ole vielä.

Huutavan ääni korvassa

Olen aina ihaillut Bad Religion -yhtyeen nokkamiestä Greg Graffinia. Greg kun aikanaan ilmoitti, että kapina on hyvästä, mutta tyhjä kapina on pahasta. Tai no, tuo ajatushan ei ole semminkään tuore, mutta Greg onnistuikin tuomaan näkemyksensä piirun verran komeammaksi hankkimalla paperit sekä yhteiskuntatieteestä että evoluutiobiologiasta. Miten Graffin sitten näitä tietojaan hyödyntää? Tekemällä punkrockia.

Kaveripiiriin kuuluu yksi jos toinenkin yleinen vastarannankiiski, jonka näkemys on valtavirtaa vastaan jo siksikin koska valtavirta on paha ja sitä tulee vastustaa. Eräs tapaus on sangen mielenkiintoinen, joka toisissa aiheissa papattaa tietämättä asiasta mitään ja toisissa aiheissa taas lukee melkein kaiken asiaan liittyvän ja vähän liittymättömänkin aineiston. Näissä kahdessa vastarinnan muodossa on etunsa ja haittansa, mutta on harvinaista päästä tutkimaan näitä molempia saman yksilön kautta.

Käsitellään ensiksi vaikkapa aihetta media. Ystävämme on autuaan irtisanoutunut kaikesta massamediasta. Se ei kuitenkaan estä häntä hyökkäämästä kynsin ja hampain koko instituutiota vastaan huutaen että aivottomat zombiet, tuhoatte mielenne, tehkää jotain muuta älykkäämpää - tutustumatta sekunniksikaan mistä oikeasti on kyse. Siinä tulee niputettua yhteen urheilu, Idols ja Big Brother.

Jännittävää tässä on se, että esimerkillä näyttäminen ei riitä, vaan toverimme on noustava sille korkeammalle kivelle huutamaan toisille, käännyttämään näitä virheensä tieltä. Voidaan pohtia, että ehkä helppo hampurilaisviihde ei kuitenkaan ole tarpeeksi arvokas kritisoitava, että siitä pitäisi ottaa selvää. Se pelkkä huutaminen riittää.

Toinen kuuma peruna mielipidejohtajallemme on maahanmuutto. Jussi Halla-Ahon myötä ensimmäistä kertaa äänestysuurnille matkannut mies jaksaa vääntää tästä aiheesta ja PITKÄÄN. Erona edelliseen aiheeseen, tällä kertaa kritiikin virta kulkee vuolaammin ja jokaista kommenttia tukemaan löytyy tilasto, uutinen tahi vain blogikirjoitus.

Tällaista kritiikkiä on sitten puolestaan työläs lukea. On vaikea setviä niiden kaikkien ulkoisten lähteiden joukosta mikä on ko. henkilön oma näkemys kyseiseen asiaan. Jos löytää huikean määrän "asiantuntevampien" ihmisten näkemyksiä omaansa tukemaan, väittäisin että silloin myös hiukan tulee pedanneeksi omaa näkemystään muidenkin suuntaan. Vähän niin kuin parviäly.

Mutta kumpi näistä sitten on parempi? No, perusteluja on mukava lukea. Mutta hyvä kritiikki ei mielestäni ole pelkästään lähteillä tukehduttamista, vaan enemmänkin dialogi jossa otetaan huomioon vastapuolen kanta eikä ainoastaan vain niitä uutisjuttuja jotka tukevat omaa näkökulmaa. Toisaalta tuo antaumuksellinen kaiken vihaaminen perusteetta on sentään tekijänsä oma henkilökohtainen mielipide, tai no - tunne.

Ei kummallakaan metodilla kuuhun pääse, mutta onpahan silti.

I'm sorry you have to see the strength inside me burning

Jos soittelette akustista kitaraa ja/tai olette synnynnäisiä romantikkoja, menkää katsomaan Once. Onhan siinä indieleffan haiku ja se on kuvattu vähän rosoisesti, mutta ei ole pakko omistaa samettitakkia tai runokirjaa, että siitä voisi nauttia. Tai no, riippuu mihin on tottunut.

Pointti on se, että elokuva on herkkä. Se keskittyy tsekkiläistytön ja irlantilaisen katumuusikon keskinäiseen kanssakäymiseen ja musiikkiin. Joten on luonnollista, että jos vaikka sattuu olemaan akustisella kitaralla biisejä tekevä nuorimies, saattaa vaikka kokea jotain samaistumiskohteita.

Mutta koska minulla on tapana kääntää useimmat tekstini käsittelemään minua itseäni, niin mainittakoon, että tutkittuani elokuvan soundtrackia huomaan että se sisältää tekstejä joita en osaisi itse kirjoittaa. Ainakaan tässä elämänvaiheessa. Jotenkin niin henkilökohtaisuuksiin menevät tekstit ovat...
Yritänpä uudestaan. Useat laulunkirjoittajat purkavat tunteensa teksteihin. Ahdistuksensa ja lemmensurunsa. Jotenkin vain tuntuisi oudolta alkaa laulaa jossain julkisessa tilassa siitä, miten jonkun ihmisen kanssa kaikki on päättynyt umpikujaan ja kuinka on vaikeaa sanoa sille ihmiselle, että tämä oli tässä. Tai entä kappale jonka on kirjoittanut suunnattomassa lemmenhurmiossa ihmiselle, joka myöhemmin poistuisi elämästä kokonaan, ehkä katkerasti? Miten sellaista kappaletta osaisi enää myöhemmin esittää, ainakaan niin että osaisi eläytyä siihen kokonaan? Silloin kun siihen vielä voisi eläytyä, saattaisi repiä haavoja auki, silloin kun taas ei, niin ajatus tuntuu jotenkin merkityksettömältä.

Tai ehkä tämä sitten vain kertoo minusta ihmisenä. Ehkä joku saattaisikin löytää teksteistäni jotain joka viittaa johonkin tiettyyn kohtaan elämässäni, mutta en ehkä tiedostaisi asiaa kuitenkaan itse.

Tai sitten vain puran sen kaiken säännöllisesti tähän blogiin. Sellaista se.

Everything you know is wrong

Joskus taannoin kirjoitin siitä, kuinka uskon jokaista mielipidettä, kuinka absurdi sitten olisikaan, kohden olevan tismalleen vastakkainen mielipide. No, ehken ihan nielemättä, mutta ajatus on hauska. Siis se, että jokainen on yhtä aikaa väärässä ja oikeassa. Pitäähän sitä asia jotenkin itselleen perustella. Tällainen "kaiken hyväksyminen" saa tosin kritiikkiä siitä, että se käytännössä latistaa kaikki mielipiteet samaksi. "Heei, mistäs ne nyt riidellään, ettäs kehtaatkin alistaa mielipiteeni samalle tasolle TUON idiootin kanssa!"

En aio valehdella, minä olen juuri sellainen ärsyttävä liberaali jonka mielestä jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Ei minun tarvitse niitä muiden näkemyksiä allekirjoittaa mutta olisihan se vähän naurettavaa avautua omalla mielipiteellään joka olisi että "olen sitä mieltä ettet sinä saa olla mitään mieltä". Päinvastoin, rohkaisen mielelläni jokaista avaamaan suunsa ja sanomaan näkemyksensä etenkin itselleen tärkeistä asioista. Sen vapauden mukana tulee kuitenkin vastuu. Jotta voisi muodostaa perustellun mielipiteen, asioista pitää ottaa selvää.

Epäilen nimittäin että etenkin politiikassa ihmiset ovat liian peloissaan siitä että olisivat väärässä, että ikinä uskaltaisivat kuunnella toisen vastakommentteja ihan aidon avoimesti. Vaikka Suomessa isot puolueet ovatkin helposti nykyään kasvottomia, puolueidea noin niin kuin yleensä on hiukan erikoinen. Istunnot ovat vähän niin kuin jengitappeluita, kaikki kantavat jengin väriä ja sivaltavat toisiaan sanan säilällä puukon sijaan.

John Lennonin Imagine-kappaleessa esittämä unelma yhtenäisestä maailmasta ei ehkä toteudu siinä muodossa kuin hän haluaisi, mutta jos kansaa edustava ei saisi kuulua puolueeseen, niin ehkä selkein ennaltamäärätty vastakkainasettelu katoaisi.

Tai sitten kukko tunkiolla -ajattelu lisääntyisi. En tiedä, menkää ensi sunnuntaina äänestämään.

Avoin kirje Liisa Hyssälälle

Arvon ministeri Hyssälä!

Olen mielenkiinnolla seurannut upeaa ristiretkeänne päihteiden suurkulutuksen vähentämiseksi maassamme. Olen keskustellut useiden henkilöiden kanssa aiheesta, mutta valitettavasti jään aina vähemmistöön tovereideni melskatessa 'henkilökohtaisesta valinnanvapaudesta' ja 'holhousyhteiskunnasta'. He eivät ymmärrä asiaa, saati sen ratkaisuvaihtoehtoja.

Te, ministeri Hyssälä, ymmärrätte. Teillä on näkemys ja halu toteuttaa Suomelle pätevää päihdepolitiikkaa. Erityisesti viimeisin ajatuksenne ravintoloiden aukiolon lyhentämisestä on oivallinen tapa rationalisoittaa suomalaisten alkoholinkäyttöä - kaikkihan tietävät ettei suomalainen juo muuten kuin ravintolassa!

Peräänkuuluttaisin silti hieman tiukempia toimia:

1) kansalaisten alkoholinomistaminen pitäisi kieltää, alkoholi vuokrattaisiin valtiolta (kampanja voisi olla vaikka "Humala on laina")
2) ravintoloiden aukioloaika voisi olla virastojen kanssa yhtenevä 8-16.
3) jokainen tarjoilutapahtuma voisi olla enemmänkin keskustelu siitä, mitä ravintola-asiakas oikeasti tarvitsee ja mitä ravintola tähän tilanteeseen tarjoaa. Alkoholi-anomuksen jälkeen ravintola käsittelee alkoholipäätöksen ja lainaa kansalaiselle tarvittavan määrän alkoholia.

Näillä ohjeistuksilla saamme bruttokansantuotteen nousuun ja pankkikriisit ovat mennyttä kauraa!

Mitä kunnioittavimmin,
Tuomas Peurakoski
vapaa kirjoittaja

CTRL+C / CTRL+V

Istuin aamulla linjurissa kuten niin monena muunakin arkiaamuna ja lueskelin Metro-lehteä. Se on nykyään vähän niin kuin light-versio Hesarin ja Ilta-Sanomien välimuodosta. Mutta tarkoitukseni ei tänään ollut puhua lehden asusta vaan median tavasta esittää ihmisten sanomiset. Ei, en aio kauhistella sitä kuinka media vääristelee. Aion vain esittää kainon pyynnön, että ihmiset osaisivat tunnistaa, koska heiltä haetaan tarkoitushakuista reaktiota.

Selitän pidemmän kautta.

Tekstiviestipalstan ylälaidassa komeili Heikki Paasosen naama ja vieressä lainaus: "Ellen on välillä ihan sietämätön eukko, jolta ei saa suunvuoroa." Viereen oli myös merkitty että lainaus oli Me Naisten haastattelusta ja kyseessä oli kuka muukaan kuin juontajakollega Jokikunnas.

Okei. Eihän tuo nyt sinällään maailmaa kaada. Lainaus on vain selkeästi irrotettu kontekstistaan. Mitä ilmeisimmin lauseella ilmennetään, että Heikillä ja Ellenillä on keskenään velisiskomainen työsuhde jossa toisesta voi sanoa myös negatiivisia asioita. Eikä siinä mitään, kiva että ovat tuttavallisia. Tämä ei olekaan se pointti.

Saatan nyt aliarvioida ihmisiä kun ylipäänsä pelkään tätä, mutta silti minulla on vahva epäilys että on ihmisjoukko joka ei osaa lukea lauseista niiden alkuperäistä kontekstia ja nyt olettaa että Heikki vihaa Elleniä. Tämä lukutapa ei ole ongelmallinen, jos puhutaan Idolsin juontajista. Tämä lukutapa on ongelmallinen, jos puhutaan vaikkapa politiikasta.

Esimerkkinä lukutavan (vai -taidottomuuden?) ongelmasta:

Kohta on Amerikassa presidentinvaalit. (Tiedän, on myös Suomessa kuntavaalit mutta siinä tätä ilmiötä ei vielä luojan kiitos ole.) Olemme päässeet herkullisimpaan vaiheeseen, loanheittoon. Molempien ehdokkaiden nettisivuilta sikiää videoita (McCain, Obama), joissa itse ehdokas esiintyy vasta lopussa "I approve this message"-linen kanssa. Koko muu video perustuu vastaehdokkaan kontekstista irrotettuihin lauseisiin ja niihin puhuu päälle möreä miesääni kääntäen asian niin, että vastaehdokas alkaa vaikuttaa antikristukselta. Ja se on ihan järjettömän hauskaa. Itse ainakin repeilen huomattavasti, kuinka tuomiopäivää maalataan. "Wrong about everything. Wrong for you."

Mutta vastatkaa minulle: eihän kukaan oikeasti usko niitä videoita? Eihän? Eihän ainakaan Suomessa?

Koska jos joku uskoo, manipulaattoreilla on rajumpi ote kollektiivisista kulkusistamme kuin osasin ajatella.