En minä aina ole sama
Kerron usein huonoja vitsejä. Joskus tekonauran ja yleensäkin olen vähän pöljä. Vastapainoksi tälle tarvitsen joskus rauhaa ja hiljaisuutta, sateen ropinaa ulkona ja pientä viileää tuulta, jotta saan ajatukseni kokoon.
Siksi minä rakastan syksyä.
Jostain syystä tuntuu, että kaikki kesän aikana päässä jumittaneet ajatukset saavat muodon ja pystyn käsittelemään niitä. Tätä kirjoittaessa olen viime päivinä saanut aikaan muutaman laulun, kirjoittanut eteenpäin romaaninpoikasta ja muutenkin olo tuntuu kosolti luomisvoimaisemmalta. Tämä siis tarkoittaa sitä, että pyrkiessäni ajattelemaan aavistuksen syvällisemmin kuin mitä perus-apinamoodissa, rauhoitun ja muutun hiljaiseksi. Tämä saattaa myös hämätä ihmisiä, jotka kokevat minut äänekkääksi pää-ääliöksi. Että mikä sitä nyt ärsyttää ja haittaa. No ei mikään. Aikansa kutakin. Voin myös sanoa, että jos minun pitäisi olla koko ajan hiljaa, saattaisin räjähtää. Sanottavaa kun on, ja itsekritiikki on sen verran löyhä että sen sanottavani viitsin myös sanoa.
Mutta mutta. Asiaan. Kerron nimittäin pari asiaa siitä, mikä on lemmessä merkityksellistä. Vanhoja totuuksia, mutta omakohtaisesti ne iskivät vasta taannoin, joten mainittakoon mitä olen oppinut.
Ensimmäinen asia on se, että lähes yhtä tärkeää kuin se, miten paljon toisesta välittää on se, millaiseksi muuttuu suhteessa. Olen jälkeenpäin tutkiskellut käytöstäni eri tilanteissa ja huomaan, että kun minulla on jotain "menetettävää", saatan suhtautua hyvinkin mustasukkaisesti ja tiukkapipoisesti asioihin, jotka muussa tapauksessa hyväksyisin suoraan. Ehkä tässä on vähän samaa ideaa kuin bileissä - siellä saa tehdä mitä vain, kunhan niitä ei järjestetä omassa kämpässä. Silloin se sama helikopterin heiluttaminen tenupäissään olohuoneen mahonkipöydällä ei tunnu yhtään hyvältä idealta. Jutut, jotka siis suhteen ulkopuolella kertoisi kelle vain, alkavat yhtäkkiä tuntua loukkaavilta. Mitähän helvettiä siis? Tällöin pyrin menemään tilanteen "ulkopuolelle" ja arvioimaan sitä objektiivisesti. Että mahdatkohan nyt Tuomas vähän ylireagoida taas.
Toinen asia on se, että ihmiset kasvavat jossain vaiheessa niiksi ihmisiksi, joita tulevat olemaan. Matkalla he omaksuvat eri rooleja kokeillessaan, keitä heistä tulee, etsiessään omaa itseään. Jos nyt käy niin, että rakastuisi ihmiseen, joka on vasta matkalla, voi käydä niin että välittää enemmän siitä keskeneräisestä hahmosta kuin siitä valmiista ihmisestä. Ehkä tämän takia kuulee usein sitä lausetta "et ole se henkilö, johon rakastuin" - vai johtuuko se enemmän tuosta ensimmäisestä kohdasta?
En tiedä. Mutta se on ihan hyvä, että tunnistaa luonteestaan dynamiikan ja ymmärryksen siitä, että on ihan okei, että käytös muuttuu tilanteen mukaan. Kunhan tiedostaa missä vaiheessa homma menee överiksi ja milloin ei.
Edelleen: itsetutkiskelu on hyvä idea, jos haluaa joskus oppia ymmärtämään muitakin ihmisiä.
