I'm sorry you have to see the strength inside me burning

Jos soittelette akustista kitaraa ja/tai olette synnynnäisiä romantikkoja, menkää katsomaan Once. Onhan siinä indieleffan haiku ja se on kuvattu vähän rosoisesti, mutta ei ole pakko omistaa samettitakkia tai runokirjaa, että siitä voisi nauttia. Tai no, riippuu mihin on tottunut.

Pointti on se, että elokuva on herkkä. Se keskittyy tsekkiläistytön ja irlantilaisen katumuusikon keskinäiseen kanssakäymiseen ja musiikkiin. Joten on luonnollista, että jos vaikka sattuu olemaan akustisella kitaralla biisejä tekevä nuorimies, saattaa vaikka kokea jotain samaistumiskohteita.

Mutta koska minulla on tapana kääntää useimmat tekstini käsittelemään minua itseäni, niin mainittakoon, että tutkittuani elokuvan soundtrackia huomaan että se sisältää tekstejä joita en osaisi itse kirjoittaa. Ainakaan tässä elämänvaiheessa. Jotenkin niin henkilökohtaisuuksiin menevät tekstit ovat...
Yritänpä uudestaan. Useat laulunkirjoittajat purkavat tunteensa teksteihin. Ahdistuksensa ja lemmensurunsa. Jotenkin vain tuntuisi oudolta alkaa laulaa jossain julkisessa tilassa siitä, miten jonkun ihmisen kanssa kaikki on päättynyt umpikujaan ja kuinka on vaikeaa sanoa sille ihmiselle, että tämä oli tässä. Tai entä kappale jonka on kirjoittanut suunnattomassa lemmenhurmiossa ihmiselle, joka myöhemmin poistuisi elämästä kokonaan, ehkä katkerasti? Miten sellaista kappaletta osaisi enää myöhemmin esittää, ainakaan niin että osaisi eläytyä siihen kokonaan? Silloin kun siihen vielä voisi eläytyä, saattaisi repiä haavoja auki, silloin kun taas ei, niin ajatus tuntuu jotenkin merkityksettömältä.

Tai ehkä tämä sitten vain kertoo minusta ihmisenä. Ehkä joku saattaisikin löytää teksteistäni jotain joka viittaa johonkin tiettyyn kohtaan elämässäni, mutta en ehkä tiedostaisi asiaa kuitenkaan itse.

Tai sitten vain puran sen kaiken säännöllisesti tähän blogiin. Sellaista se.