Palvelukseen halutaan innovaatio

En ole koskaan opiskellut yliopistossa. Useampikin toveri tosin on, lisäksi korkeakouluissa moni. Tämän myötä on tullut huomattua haloo mitä uusi yliopistolaki aiheuttaisi. Koska en juurikaan asiasta tiedä, kirjoitan aika lyhyesti ja aiheen vierestä.

No niin. Uuden yliopistolain mukaan yliopiston toimintaan tulisi ulkopuolisia henkilöitä ja yksityisiä yrityksiä. Lisäksi pystyttäisin "kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta", "monipuolistamaan rahoituspohjaa" sekä "kohdentamaan resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihin".

Kyllä. Tutkimus tutkimuksen takia on typerää, senhän tiedämme jo lukemalla tutkimuksia joissa kerrotaan että 90 prosentissa tapauksista vesi on märkää. Mutta minusta on sangen epämiellyttävä ajatus, että tutkimusta kuitenkaan tehtäisiin pääasiallisesti kaupallisissa tarkoituksissa. En edes aio koskettaa tässä scifidystopioita joissa megakorporaatiot hallitsevat maailmaa (tosin nyt jo yritysfuusioiden myötä alkaa vähän pohtia asioita) vaan ihan vaan puhtaasti sitä, että yritysvaroin kohdennettu tutkimus saattaa alkaa olla paitsi vain tiettyihin aloihin keskittyvää (tekniikka, it - viekää ne burundilaiset perhosenne mennessänne, ei ne ketään kiinnosta) myöskin tiettyä painoarvoa sisältäviä.

Tiedättehän aina kun tupakkafirmat kertovat että "kliinisten tutkimustemme mukaan tupakoinnilla ja keuhkosyövällä ei ole yhteyttä"? Joku on tehnyt senkin tutkimuksen. Voisiko lopputulos johtua tutkimuksen rahoittajasta? "No oho." En sano suoraan että uuden yliopistolain myötä näin tapahtuisi, mutta sanotaan näin, että jos tehokkuusajattelu tuodaan ympäristöön jossa pitää rauhassa tutkia asioita, niin ihmiskunta jossain vaiheessa tyhmistyy.

"Mutta mitäs kun ne yhet proffat vaan heiluu yliopistolla eikä tutki mitään, tosi epistä hei." Uskoisin kyllä, että pari emeritusta ei liksallaan kaada kokonaista tutkimuslaitosta. Arvojen myyminen sen sijaan tekee sen ennemmin tai myöhemmin.

Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä

Olin lauantaina serkkuni häissä. Juhlat olivat hienot ja siellä oli mukavia ihmisiä ja hyvää ohjelmaa.  

Vähenemään päin ovat silti juhlat, sillä naimattomia serkkuja minun ikähaarukassani on enää kaksi kappaletta ja niistäkin toinen on jo useamman vuoden ollut kihloissa. Toinen taas on, noh, minä.

Kun rytyytettiin sellaista sangen pitkää ajomatkaa pohjoisesta kohti Espoota, tulin miettineeksi sitä, mikä minun suhtautumiseni koko avioliittoinstituutioon on - viimeksi kun olin asiaa ajatellut olin todennut, että eipä ole minun juttu ainakaan vielä tai ehkä ikinäkään. Tämä siis johtui myös siitä, etten ole vielä törmännyt sellaiseen fiilikseen, jonka myötä tuollaisen lupauksen pystyisi kenellekään antamaan. Tajusin myös juteltuani aiheesta, että jotkut suhtautuvat tuohon hommaan aavistuksen liian...mekaanisesti.

Okei. Minä ymmärrän mainiosti, että kun muuttaa toisen ihmisen kanssa yhteen ja aikoo tehdä sitä pidemmän aikaa, on syytä mennä naimisiin jos ei muuten niin ainakin lakiteknisten pykälien takia. Jos toisesta sattuu henki lähtemään niin omaisuus siirtyy suoraan puolisolle ja voi jatkaa elämäänsä niin hyvin kuin nyt siinä tilanteessa voi, on sellainen tietty asioiden sitouttaminen ja ja onhan se sellainen fiksu veto kun meillä nyt on suhde jo vähän väljähtänyt eikä keksitä oikein mitään muutakaan mitä tässä kohtaa pitäisi tehdä niin heh voishan tässä vaikka mennä naimisiin...

...no niin. Sitten on näitä, jotka kysyvät että "hah, menettekö naimisiin kun on maha pystyssä ja muksua tulossa?" Kysymys on mielestäni noin suoraan sanoen typerä. Ensinnäkään en ole ikäpäivänä käsittänyt miten sukulaisille tai parin vanhemmille kuuluisi tuon taivaallista se, mihin vaiheeseen sinappikoneita maailmaan pusketaan, jos ollenkaan. Toisekseen - miksi vauvojen takia pitäisi mennä naimisiin? Ne ovat kaksi ihan eri asiaa. Vauvoja on syntynyt ennen avioliittoja. Joten kyllä, minusta on myös typerää kiirehtiä naimisiin pienen mahapompun takia.

Mutta minkä takia minä sitten menisin naimisiin? Vain yhdestä ainoasta syystä: Siksi että rakastaisin toista ihmistä ja ihan oikeasti haluaisin jakaa hänen kanssaan loppuelämäni. Sehän sanotaan siinä valassakin. Eihän siinä sanota että "otan sinut koska minulla on sinun kanssa asuntolaina". Tämä nyt saattaa kuulostaa vähän typerältä ja naiivilta ja idealistiselta, mutta se on mielestäni ainoa tapa suhtautua tuohon hommaan. En minä tahdo mennä monta kertaa naimisiin. Ei minun mielestäni edes mikään hääjuhla ole se naimisiinmenon pointti vaan lupaus ihmiselle, jonka kanssa haluaa elää sen elämän, josta yksi seitsemäsosa on maanantaita.

Häissä serkkuni lauloi morsiamelleen Pekka Ruuskan kappaleen Mä tahdon sun elämään. Se kertoo aika kauniisti sen, että ehkä se romanttisin rakkaus löytyy kuitenkin niistä epäromanttisista tilanteista. Pyykkipäivistä ja tiskausvuoroista. Hetkistä kun autosta loppuu bensa kaatosateella ja kotiin pitää kävellä kilometrejä. Hetkistä kun tuntuu siltä että tarvitsee rapsutusta ja se toinen tulee ja rapsuttaa.

Ja edellämainituista syistä johtuen aion nyt ilmoittaa tässä ihan kaikille, joilla on hoppu parittaa minua, saada minua naimisiin tahi hankkimaan lapsia tai jotain muuta yhtä typerää: antakaapas olla.

Kyllä minä tiedän sitten kun sen aika on. Eikä sen aika ole vielä.