Ajassa irrallaan.

2190 päivää

2011-05-15T22:57:00.005+03:00

Kuusi vuotta. Hitto vie.

Kuusi vuotta sitten tänä päivänä päätin alkaa kirjoittaa elämästäni. Tai no, en oikeastaan elämästäni. Ennemminkin siitä, miten suhtauduin asioihin. Tunsin olevani ajassa irrallaan, ulkopuolisena tarkkailijana maailmaan joka nyt vain tuntui toimivan olin minä siinä mukana tahi en.

Lainaus jostain: "maailma muuttaa meitä ennen kuin ehdimme muuttaa maailmaa". Näin voisi olettaa, että ihminen seestyy ja asettuu kohdilleen ja tekee sitä mitä nyt ihmiseltä yleisesti ottaen odotetaan kulloinkin. Taatusti en osannut aavistaa blogia aloittaessani, mitä 15.5.2011 kirjoittaisin tänne. En ehkä osannut odottaa sitäkään, että kirjoittamiseni olisi huomattavasti vähentynyt tai kuivahtanut kokonaan pois. Harmillista kyllä en ole päivittänyt aikoihin myöskään Fiktiivisiä keskusteluja -blogiani. Tähän kaikkeen löytyy kuitenkin syy. Syy on tässä tapauksessa asiasta, joka on vienyt aikani lähes täydellisesti: yhtyeestä.

Kyllä vain, kaiken jälkeen perustin yhtyeen nimeltä Tuomas Peurakoski Ensemble. Yllättäviä yhtymäkohtia löytänette siitä, että yhtyeellä on kaksi kolmannesta samaa nimeä kuin minulla. Toisin sanoen kirjoitan yhtyeelle laulut ja toimin kitaristina ja laulajana. Muut toverit yhtyeessä ovat kaikki omien soittimiensa osaajia ja tuntuu siltä, että meistä voisi tulla vaikkapa jotakin. Niinkin pitkälti, että kesällä julkaisemme ensimmäisen pitkäsoittomme. Saatan lisätä linkin näille sivuille myöhemmin asian tullessa ajankohtaiseksi.

Siksi en ole kirjoittanut. Tuntuu siltä, että asioita voi käsitellä yleensä kunnolla aina yhden median kautta ja haluankin käyttää ne voimavarat mitä minulla on laulunkirjoitukseen. Ajassa irrallaanissa on ollut mielestäni ihan hyviä ajatuksia ja tunnistan monesta kohtaa itseni edelleen. Hauskaa on ollut tarkkailla sitä, miten nuorella Tuomaksella on jossain vaiheessa ollut hankaluuksia oman tunne-elämänsä kanssa. Tavallaan sitä haluaisi mennä ja kertoa itselleen, että kuulepas poika: kaikki menee vielä ihan hyvin. Matkan varrella tulee omat kompastuskivensä, mutta kaikki menee varmaan vielä ihan hyvin.

Olisi komeaa kirjoittaa tähän joku hieno epilogi, sellainen, josta tietäisi että blogi loppuu. En kuitenkaan tahdo tehdä niin. Ehkä jonain päivänä alan kirjoittaa lisää, ken tietää.

Mainittakoon kuitenkin, että toistaiseksi tämä blogi on tauolla. Palataan myöhemmin asiaan.

Mikäli haluatte lukea hyvää kirjablogia, menkää katsomaan tuolta: pigeonnaire.blogspot.com. Kirjoittajalla ja minulla on säpinää. Hih.

Terveisiä kaikille.

Siitä puhe mistä puute

2009-10-20T17:22:00.003+03:00

Tämä ei ole päivittynyt aikoihin ja siksi onkin vain soveliasta rikkoa hiljaisuus kirjoittamalla...hiljaisuudesta.

Tai mennäänpä taas tarinan alkuun. Viime lauantaina ääneni alkoi osoittaa pieniä merkkejä siitä, että se olisi painuksissa. Sunnuntai-aamuna sitä ei ollut käytännössä ollenkaan ja maanantaina kuului pelkkiä pihauksia. Marssin lääkäriin maanantai-aamuna ja sain tietää että jos mielisin saada ääneni takaisin, täytyisi pitää totaalihiljaisuutta kolme päivää.

Ne teistä jotka tuntevat minut, tietävät, että tämänkaltainen tilanne on minulle aika harvinainen. Vielä kun lyödään päälle tämä ajatus, että asun yksin ja täytyy hoitaa juoksevia asioita itse, on äänetönnä toimiminen vähän päänvaivaa aiheuttavaa.

Ensimmäinen haaste tuli kun kävin kaupassa. Pääsin kassalle asti ja sitten ojensin kortin. Kassaneiti kysyi että pankki vai luotto. Mietin hetken, otin kynän ja kopautin sillä kassakoneen ruutua kohdasta pankki. Seuraavaksi marssinkin bussiin ja siellä tönäisin vahingossa laukullani toista matkustajaa. Ei voinut pyytää anteeksi, joten mitä tein? No, katsoin pahoitellen ja nostin hattua. En tiedä menikö se oikein.

Kolmas ongelma tuli siinä vaiheessa kun halusin tilata pizzaa. En kuitenkaan voinut soittaa ja tilata eikä tuosta lähimestasta saa ollenkaan nettitilauksia. No, tietystihän olisin voinut marssia paikan päälle, tilata pizzan osoittamalla listaa ja istuen ja odottaen. Pyysin kuitenkin ystävääni soittamaan ja tilaamaan pizzan valmiiksi. Sitten marssin itse paikan päälle kun lätty oli valmis ja näytin post-it -lappua jossa luki että tällainen ja tällainen pizza, olin tilannut, kiitoksia ja näkemiin.

Hiljaisuutta on vielä puolitoista päivää jäljellä. Enimmäkseen tämä on helppoa kun olen kotona ja kommunikoin tekstitse tovereille. Mutta uloslähtö on tavallaan jopa hauskaa, kun pitää miettiä miten asiat esittää ihmisille. Kokeilkaa joskus, hauskaa.

Toivottavasti ei tule sellaista tilannetta, että pitäisi kokeilla pärjätä ilman silmiä. Veikkaan että kävelisin vahingossa saman tien auton alle.

Palvelukseen halutaan innovaatio

2009-02-25T10:13:00.003+02:00

En ole koskaan opiskellut yliopistossa. Useampikin toveri tosin on, lisäksi korkeakouluissa moni. Tämän myötä on tullut huomattua haloo mitä uusi yliopistolaki aiheuttaisi. Koska en juurikaan asiasta tiedä, kirjoitan aika lyhyesti ja aiheen vierestä.

No niin. Uuden yliopistolain mukaan yliopiston toimintaan tulisi ulkopuolisia henkilöitä ja yksityisiä yrityksiä. Lisäksi pystyttäisin "kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta", "monipuolistamaan rahoituspohjaa" sekä "kohdentamaan resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihin".

Kyllä. Tutkimus tutkimuksen takia on typerää, senhän tiedämme jo lukemalla tutkimuksia joissa kerrotaan että 90 prosentissa tapauksista vesi on märkää. Mutta minusta on sangen epämiellyttävä ajatus, että tutkimusta kuitenkaan tehtäisiin pääasiallisesti kaupallisissa tarkoituksissa. En edes aio koskettaa tässä scifidystopioita joissa megakorporaatiot hallitsevat maailmaa (tosin nyt jo yritysfuusioiden myötä alkaa vähän pohtia asioita) vaan ihan vaan puhtaasti sitä, että yritysvaroin kohdennettu tutkimus saattaa alkaa olla paitsi vain tiettyihin aloihin keskittyvää (tekniikka, it - viekää ne burundilaiset perhosenne mennessänne, ei ne ketään kiinnosta) myöskin tiettyä painoarvoa sisältäviä.

Tiedättehän aina kun tupakkafirmat kertovat että "kliinisten tutkimustemme mukaan tupakoinnilla ja keuhkosyövällä ei ole yhteyttä"? Joku on tehnyt senkin tutkimuksen. Voisiko lopputulos johtua tutkimuksen rahoittajasta? "No oho." En sano suoraan että uuden yliopistolain myötä näin tapahtuisi, mutta sanotaan näin, että jos tehokkuusajattelu tuodaan ympäristöön jossa pitää rauhassa tutkia asioita, niin ihmiskunta jossain vaiheessa tyhmistyy.

"Mutta mitäs kun ne yhet proffat vaan heiluu yliopistolla eikä tutki mitään, tosi epistä hei." Uskoisin kyllä, että pari emeritusta ei liksallaan kaada kokonaista tutkimuslaitosta. Arvojen myyminen sen sijaan tekee sen ennemmin tai myöhemmin.

Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä

2009-02-01T21:37:00.003+02:00

Olin lauantaina serkkuni häissä. Juhlat olivat hienot ja siellä oli mukavia ihmisiä ja hyvää ohjelmaa.

Vähenemään päin ovat silti juhlat, sillä naimattomia serkkuja minun ikähaarukassani on enää kaksi kappaletta ja niistäkin toinen on jo useamman vuoden ollut kihloissa. Toinen taas on, noh, minä.

Kun rytyytettiin sellaista sangen pitkää ajomatkaa pohjoisesta kohti Espoota, tulin miettineeksi sitä, mikä minun suhtautumiseni koko avioliittoinstituutioon on - viimeksi kun olin asiaa ajatellut olin todennut, että eipä ole minun juttu ainakaan vielä tai ehkä ikinäkään. Tämä siis johtui myös siitä, etten ole vielä törmännyt sellaiseen fiilikseen, jonka myötä tuollaisen lupauksen pystyisi kenellekään antamaan. Tajusin myös juteltuani aiheesta, että jotkut suhtautuvat tuohon hommaan aavistuksen liian...mekaanisesti.

Okei. Minä ymmärrän mainiosti, että kun muuttaa toisen ihmisen kanssa yhteen ja aikoo tehdä sitä pidemmän aikaa, on syytä mennä naimisiin jos ei muuten niin ainakin lakiteknisten pykälien takia. Jos toisesta sattuu henki lähtemään niin omaisuus siirtyy suoraan puolisolle ja voi jatkaa elämäänsä niin hyvin kuin nyt siinä tilanteessa voi, on sellainen tietty asioiden sitouttaminen ja ja onhan se sellainen fiksu veto kun meillä nyt on suhde jo vähän väljähtänyt eikä keksitä oikein mitään muutakaan mitä tässä kohtaa pitäisi tehdä niin heh voishan tässä vaikka mennä naimisiin...

...no niin. Sitten on näitä, jotka kysyvät että "hah, menettekö naimisiin kun on maha pystyssä ja muksua tulossa?" Kysymys on mielestäni noin suoraan sanoen typerä. Ensinnäkään en ole ikäpäivänä käsittänyt miten sukulaisille tai parin vanhemmille kuuluisi tuon taivaallista se, mihin vaiheeseen sinappikoneita maailmaan pusketaan, jos ollenkaan. Toisekseen - miksi vauvojen takia pitäisi mennä naimisiin? Ne ovat kaksi ihan eri asiaa. Vauvoja on syntynyt ennen avioliittoja. Joten kyllä, minusta on myös typerää kiirehtiä naimisiin pienen mahapompun takia.

Mutta minkä takia minä sitten menisin naimisiin? Vain yhdestä ainoasta syystä: Siksi että rakastaisin toista ihmistä ja ihan oikeasti haluaisin jakaa hänen kanssaan loppuelämäni. Sehän sanotaan siinä valassakin. Eihän siinä sanota että "otan sinut koska minulla on sinun kanssa asuntolaina". Tämä nyt saattaa kuulostaa vähän typerältä ja naiivilta ja idealistiselta, mutta se on mielestäni ainoa tapa suhtautua tuohon hommaan. En minä tahdo mennä monta kertaa naimisiin. Ei minun mielestäni edes mikään hääjuhla ole se naimisiinmenon pointti vaan lupaus ihmiselle, jonka kanssa haluaa elää sen elämän, josta yksi seitsemäsosa on maanantaita.

Häissä serkkuni lauloi morsiamelleen Pekka Ruuskan kappaleen Mä tahdon sun elämään. Se kertoo aika kauniisti sen, että ehkä se romanttisin rakkaus löytyy kuitenkin niistä epäromanttisista tilanteista. Pyykkipäivistä ja tiskausvuoroista. Hetkistä kun autosta loppuu bensa kaatosateella ja kotiin pitää kävellä kilometrejä. Hetkistä kun tuntuu siltä että tarvitsee rapsutusta ja se toinen tulee ja rapsuttaa.

Ja edellämainituista syistä johtuen aion nyt ilmoittaa tässä ihan kaikille, joilla on hoppu parittaa minua, saada minua naimisiin tahi hankkimaan lapsia tai jotain muuta yhtä typerää: antakaapas olla.

Kyllä minä tiedän sitten kun sen aika on. Eikä sen aika ole vielä.

Huutavan ääni korvassa

2008-12-04T13:11:00.001+02:00

Olen aina ihaillut Bad Religion -yhtyeen nokkamiestä Greg Graffinia. Greg kun aikanaan ilmoitti, että kapina on hyvästä, mutta tyhjä kapina on pahasta. Tai no, tuo ajatushan ei ole semminkään tuore, mutta Greg onnistuikin tuomaan näkemyksensä piirun verran komeammaksi hankkimalla paperit sekä yhteiskuntatieteestä että evoluutiobiologiasta. Miten Graffin sitten näitä tietojaan hyödyntää? Tekemällä punkrockia.

Kaveripiiriin kuuluu yksi jos toinenkin yleinen vastarannankiiski, jonka näkemys on valtavirtaa vastaan jo siksikin koska valtavirta on paha ja sitä tulee vastustaa. Eräs tapaus on sangen mielenkiintoinen, joka toisissa aiheissa papattaa tietämättä asiasta mitään ja toisissa aiheissa taas lukee melkein kaiken asiaan liittyvän ja vähän liittymättömänkin aineiston. Näissä kahdessa vastarinnan muodossa on etunsa ja haittansa, mutta on harvinaista päästä tutkimaan näitä molempia saman yksilön kautta.

Käsitellään ensiksi vaikkapa aihetta media. Ystävämme on autuaan irtisanoutunut kaikesta massamediasta. Se ei kuitenkaan estä häntä hyökkäämästä kynsin ja hampain koko instituutiota vastaan huutaen että aivottomat zombiet, tuhoatte mielenne, tehkää jotain muuta älykkäämpää - tutustumatta sekunniksikaan mistä oikeasti on kyse. Siinä tulee niputettua yhteen urheilu, Idols ja Big Brother.

Jännittävää tässä on se, että esimerkillä näyttäminen ei riitä, vaan toverimme on noustava sille korkeammalle kivelle huutamaan toisille, käännyttämään näitä virheensä tieltä. Voidaan pohtia, että ehkä helppo hampurilaisviihde ei kuitenkaan ole tarpeeksi arvokas kritisoitava, että siitä pitäisi ottaa selvää. Se pelkkä huutaminen riittää.

Toinen kuuma peruna mielipidejohtajallemme on maahanmuutto. Jussi Halla-Ahon myötä ensimmäistä kertaa äänestysuurnille matkannut mies jaksaa vääntää tästä aiheesta ja PITKÄÄN. Erona edelliseen aiheeseen, tällä kertaa kritiikin virta kulkee vuolaammin ja jokaista kommenttia tukemaan löytyy tilasto, uutinen tahi vain blogikirjoitus.

Tällaista kritiikkiä on sitten puolestaan työläs lukea. On vaikea setviä niiden kaikkien ulkoisten lähteiden joukosta mikä on ko. henkilön oma näkemys kyseiseen asiaan. Jos löytää huikean määrän "asiantuntevampien" ihmisten näkemyksiä omaansa tukemaan, väittäisin että silloin myös hiukan tulee pedanneeksi omaa näkemystään muidenkin suuntaan. Vähän niin kuin parviäly.

Mutta kumpi näistä sitten on parempi? No, perusteluja on mukava lukea. Mutta hyvä kritiikki ei mielestäni ole pelkästään lähteillä tukehduttamista, vaan enemmänkin dialogi jossa otetaan huomioon vastapuolen kanta eikä ainoastaan vain niitä uutisjuttuja jotka tukevat omaa näkökulmaa. Toisaalta tuo antaumuksellinen kaiken vihaaminen perusteetta on sentään tekijänsä oma henkilökohtainen mielipide, tai no - tunne.

Ei kummallakaan metodilla kuuhun pääse, mutta onpahan silti.

I'm sorry you have to see the strength inside me burning

2008-11-12T20:41:00.002+02:00

Jos soittelette akustista kitaraa ja/tai olette synnynnäisiä romantikkoja, menkää katsomaan Once. Onhan siinä indieleffan haiku ja se on kuvattu vähän rosoisesti, mutta ei ole pakko omistaa samettitakkia tai runokirjaa, että siitä voisi nauttia. Tai no, riippuu mihin on tottunut.

Pointti on se, että elokuva on herkkä. Se keskittyy tsekkiläistytön ja irlantilaisen katumuusikon keskinäiseen kanssakäymiseen ja musiikkiin. Joten on luonnollista, että jos vaikka sattuu olemaan akustisella kitaralla biisejä tekevä nuorimies, saattaa vaikka kokea jotain samaistumiskohteita.

Mutta koska minulla on tapana kääntää useimmat tekstini käsittelemään minua itseäni, niin mainittakoon, että tutkittuani elokuvan soundtrackia huomaan että se sisältää tekstejä joita en osaisi itse kirjoittaa. Ainakaan tässä elämänvaiheessa. Jotenkin niin henkilökohtaisuuksiin menevät tekstit ovat...
Yritänpä uudestaan. Useat laulunkirjoittajat purkavat tunteensa teksteihin. Ahdistuksensa ja lemmensurunsa. Jotenkin vain tuntuisi oudolta alkaa laulaa jossain julkisessa tilassa siitä, miten jonkun ihmisen kanssa kaikki on päättynyt umpikujaan ja kuinka on vaikeaa sanoa sille ihmiselle, että tämä oli tässä. Tai entä kappale jonka on kirjoittanut suunnattomassa lemmenhurmiossa ihmiselle, joka myöhemmin poistuisi elämästä kokonaan, ehkä katkerasti? Miten sellaista kappaletta osaisi enää myöhemmin esittää, ainakaan niin että osaisi eläytyä siihen kokonaan? Silloin kun siihen vielä voisi eläytyä, saattaisi repiä haavoja auki, silloin kun taas ei, niin ajatus tuntuu jotenkin merkityksettömältä.

Tai ehkä tämä sitten vain kertoo minusta ihmisenä. Ehkä joku saattaisikin löytää teksteistäni jotain joka viittaa johonkin tiettyyn kohtaan elämässäni, mutta en ehkä tiedostaisi asiaa kuitenkaan itse.

Tai sitten vain puran sen kaiken säännöllisesti tähän blogiin. Sellaista se.

Everything you know is wrong

2008-10-21T10:24:00.002+03:00

Joskus taannoin kirjoitin siitä, kuinka uskon jokaista mielipidettä, kuinka absurdi sitten olisikaan, kohden olevan tismalleen vastakkainen mielipide. No, ehken ihan nielemättä, mutta ajatus on hauska. Siis se, että jokainen on yhtä aikaa väärässä ja oikeassa. Pitäähän sitä asia jotenkin itselleen perustella. Tällainen "kaiken hyväksyminen" saa tosin kritiikkiä siitä, että se käytännössä latistaa kaikki mielipiteet samaksi. "Heei, mistäs ne nyt riidellään, ettäs kehtaatkin alistaa mielipiteeni samalle tasolle TUON idiootin kanssa!"

En aio valehdella, minä olen juuri sellainen ärsyttävä liberaali jonka mielestä jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Ei minun tarvitse niitä muiden näkemyksiä allekirjoittaa mutta olisihan se vähän naurettavaa avautua omalla mielipiteellään joka olisi että "olen sitä mieltä ettet sinä saa olla mitään mieltä". Päinvastoin, rohkaisen mielelläni jokaista avaamaan suunsa ja sanomaan näkemyksensä etenkin itselleen tärkeistä asioista. Sen vapauden mukana tulee kuitenkin vastuu. Jotta voisi muodostaa perustellun mielipiteen, asioista pitää ottaa selvää.

Epäilen nimittäin että etenkin politiikassa ihmiset ovat liian peloissaan siitä että olisivat väärässä, että ikinä uskaltaisivat kuunnella toisen vastakommentteja ihan aidon avoimesti. Vaikka Suomessa isot puolueet ovatkin helposti nykyään kasvottomia, puolueidea noin niin kuin yleensä on hiukan erikoinen. Istunnot ovat vähän niin kuin jengitappeluita, kaikki kantavat jengin väriä ja sivaltavat toisiaan sanan säilällä puukon sijaan.

John Lennonin Imagine-kappaleessa esittämä unelma yhtenäisestä maailmasta ei ehkä toteudu siinä muodossa kuin hän haluaisi, mutta jos kansaa edustava ei saisi kuulua puolueeseen, niin ehkä selkein ennaltamäärätty vastakkainasettelu katoaisi.

Tai sitten kukko tunkiolla -ajattelu lisääntyisi. En tiedä, menkää ensi sunnuntaina äänestämään.

Avoin kirje Liisa Hyssälälle

2008-10-09T15:08:00.001+03:00

Arvon ministeri Hyssälä!

Olen mielenkiinnolla seurannut upeaa ristiretkeänne päihteiden suurkulutuksen vähentämiseksi maassamme. Olen keskustellut useiden henkilöiden kanssa aiheesta, mutta valitettavasti jään aina vähemmistöön tovereideni melskatessa 'henkilökohtaisesta valinnanvapaudesta' ja 'holhousyhteiskunnasta'. He eivät ymmärrä asiaa, saati sen ratkaisuvaihtoehtoja.

Te, ministeri Hyssälä, ymmärrätte. Teillä on näkemys ja halu toteuttaa Suomelle pätevää päihdepolitiikkaa. Erityisesti viimeisin ajatuksenne ravintoloiden aukiolon lyhentämisestä on oivallinen tapa rationalisoittaa suomalaisten alkoholinkäyttöä - kaikkihan tietävät ettei suomalainen juo muuten kuin ravintolassa!

Peräänkuuluttaisin silti hieman tiukempia toimia:

1) kansalaisten alkoholinomistaminen pitäisi kieltää, alkoholi vuokrattaisiin valtiolta (kampanja voisi olla vaikka "Humala on laina")
2) ravintoloiden aukioloaika voisi olla virastojen kanssa yhtenevä 8-16.
3) jokainen tarjoilutapahtuma voisi olla enemmänkin keskustelu siitä, mitä ravintola-asiakas oikeasti tarvitsee ja mitä ravintola tähän tilanteeseen tarjoaa. Alkoholi-anomuksen jälkeen ravintola käsittelee alkoholipäätöksen ja lainaa kansalaiselle tarvittavan määrän alkoholia.

Näillä ohjeistuksilla saamme bruttokansantuotteen nousuun ja pankkikriisit ovat mennyttä kauraa!

Mitä kunnioittavimmin,
Tuomas Peurakoski
vapaa kirjoittaja

CTRL+C / CTRL+V

2008-10-09T09:29:00.004+03:00

Istuin aamulla linjurissa kuten niin monena muunakin arkiaamuna ja lueskelin Metro-lehteä. Se on nykyään vähän niin kuin light-versio Hesarin ja Ilta-Sanomien välimuodosta. Mutta tarkoitukseni ei tänään ollut puhua lehden asusta vaan median tavasta esittää ihmisten sanomiset. Ei, en aio kauhistella sitä kuinka media vääristelee. Aion vain esittää kainon pyynnön, että ihmiset osaisivat tunnistaa, koska heiltä haetaan tarkoitushakuista reaktiota.

Selitän pidemmän kautta.

Tekstiviestipalstan ylälaidassa komeili Heikki Paasosen naama ja vieressä lainaus: "Ellen on välillä ihan sietämätön eukko, jolta ei saa suunvuoroa." Viereen oli myös merkitty että lainaus oli Me Naisten haastattelusta ja kyseessä oli kuka muukaan kuin juontajakollega Jokikunnas.

Okei. Eihän tuo nyt sinällään maailmaa kaada. Lainaus on vain selkeästi irrotettu kontekstistaan. Mitä ilmeisimmin lauseella ilmennetään, että Heikillä ja Ellenillä on keskenään velisiskomainen työsuhde jossa toisesta voi sanoa myös negatiivisia asioita. Eikä siinä mitään, kiva että ovat tuttavallisia. Tämä ei olekaan se pointti.

Saatan nyt aliarvioida ihmisiä kun ylipäänsä pelkään tätä, mutta silti minulla on vahva epäilys että on ihmisjoukko joka ei osaa lukea lauseista niiden alkuperäistä kontekstia ja nyt olettaa että Heikki vihaa Elleniä. Tämä lukutapa ei ole ongelmallinen, jos puhutaan Idolsin juontajista. Tämä lukutapa on ongelmallinen, jos puhutaan vaikkapa politiikasta.

Esimerkkinä lukutavan (vai -taidottomuuden?) ongelmasta:

Kohta on Amerikassa presidentinvaalit. (Tiedän, on myös Suomessa kuntavaalit mutta siinä tätä ilmiötä ei vielä luojan kiitos ole.) Olemme päässeet herkullisimpaan vaiheeseen, loanheittoon. Molempien ehdokkaiden nettisivuilta sikiää videoita (McCain, Obama), joissa itse ehdokas esiintyy vasta lopussa "I approve this message"-linen kanssa. Koko muu video perustuu vastaehdokkaan kontekstista irrotettuihin lauseisiin ja niihin puhuu päälle möreä miesääni kääntäen asian niin, että vastaehdokas alkaa vaikuttaa antikristukselta. Ja se on ihan järjettömän hauskaa. Itse ainakin repeilen huomattavasti, kuinka tuomiopäivää maalataan. "Wrong about everything. Wrong for you."

Mutta vastatkaa minulle: eihän kukaan oikeasti usko niitä videoita? Eihän? Eihän ainakaan Suomessa?

Koska jos joku uskoo, manipulaattoreilla on rajumpi ote kollektiivisista kulkusistamme kuin osasin ajatella.

It wasn't me Mr. Referee, it was the other guy!

2008-09-25T08:58:00.007+03:00

Lyhyesti jenkkivaaleista. (Ei, ei kunnallisvaaleista.)

Jos minä olisin tällä hetkellä Amerikan Yhdysvaltojen republikaanimessias, laittaisin peliin todella häviävän joukkion. Siis vaikkapa varttia vaille sydänkohtauksettoman seniilin ukon ja sitten lobbaisin sille kaveriksi sekopään mamman.

Niin. En siis tarkoita MITENKÄÄN mollata ehdokkaita, mutta kuunnelkaa. Tällä hetkellä Amerikassa on talouskriisi, luottamuspula ja huikea alijäämä. Kuka sellaista ylipäänsä HALUAA alkaa ratkoa? Ihan oikeasti.

Jotenkin tuntuu siltä, että laman aikana jenkeissä on aina demokraattipresidentti ja nousukauden aikana republikaani. Toisen pitää kiristää vyötä, toinen voi hassata fyrkat vaikka sodankäyntiin jossain ihan toisessa maassa.

Joten minulla on vahva epäilys, että republikaanien leirissä hierotaan vähän karvaisia käsiä, annetaan Obaman voittaa, nostaa vähän Amerikkaa budjettialijäämästään ja ratkoa muutenkin pankkikriisiä ja sitten seuraavissa vaaleissa marssitetaan uusi nuori ja raikas ehdokas ja sanotaan että "älkää nyt demokraatteja äänestäkö, nehän viimeksikin leikkasivat kaikkea ja nostivat veroja!"

No ihan hyvin voi olla niin!

Hush little baby don't say a word

2008-09-23T20:58:00.003+03:00

En minä halua kirjoittaa tästä aiheesta. Ihan totta. Ei tästä ole mitään sanottavaa. Ainakaan minulla pitäisi olla.

Siis siitä, että Kauhajoella ammuskeltiin koulussa.

Esitän surunvalitteluni kaikille, joilla oli paikalla läheisiä, jotka loukkaantuivat tai saivat surmansa. Pitäkää suruaikaa.

Ja enempää en teille asiasta sanokaan. Ainakaan en kauhistele ja pohdi, mihin maa on menossa. En, koska en osaa tahi kykene. Ei minun kuulu teidän suruanne viedä, se tuntuisi vähän oudolta. Ihan niin kuin teistäkin tuntuisi oudolta surra jos minulle sattuisi jotain. Myötätuntoa ehkä tuntisitte, mutta ette osaisi oikeasti surra mitään, koska ette tunne minua.

Mutta jotkut yhtäkkiä heräävät tällaisten tilanteiden yhteydessä paniikkiin. Alkavat puhua siitä, miten kaikki on tehty väärin. Miten asioita tulee asettaa laittomaksi. Miten jos sekin poliisi olisi ottanut pojalta pyssyn pois, kaikelta olisi vältytty.

Yhtäkkiä jokainen tietää just eikä melkein miten asiat olisi PITÄNYT hoitaa. No, harmin paikka. Maidolla on taipumus kaatua. Ja tässä päästään siihen, mikä minua suunnattomasti otsaan ottaa ja raivostuttaa: jälkiviisauteen. On ihmisiä, jotka ovat jälkiviisaita ja on ihmisiä, jotka ovat jälkiviisaita ja alkavat sen perusteella syyllistää.

Olette ihan varmasti tavanneet näitä. Ihmisiä, jotka syyllistävät toisia, kun eivät osanneet käyttäytyä juuri aiemmin epänormaalisti poiketen. "Jos olisit ottanut toiset housut mukaan juhliin, sinun ei tarvitsisi nyt kulkea tahraisissa pöksyissä." Kuka tekee sellaista? "Jos olisit yhtään miettinyt kaupassa, olisit ostanut jääpala-astian ja nyt sinulla olisi jäitä kun otsaa pakottaa."

Ja nyt kun tapahtuu jotain, mitä kukaan ei osaa odottaa, aletaan jälkiviisaasti hakemaan syypäitä. Kenen olisi PITÄNYT huomata. Kenen olisi PITÄNYT toimia. Kyllä, syy on sinun! Ja sinun siellä! Ja erityisesti SINUN! Loppujen lopuksi syyllistetään ihmisiä joilla on jo valmiiksi hirveä olo.

Antakaa olla. Ja haluan toistaa mitä sanoin Jokelankin suhteen aiemmin: en aio ostaa ainuttakaan iltapäivälehteä tai kuunnella sitä pirun Novaa jossa huomenna vollotetaan kilpaa ja sitten ennen mainoksia kuunnellaan vielä Josh Grobanin You Raise Me Up. Menen mediapimentoon hetkeksi.

Voisin myös asettaa vetoomuksen medialle että elkää nyt hyvät ihmiset menkö mikki kädessä joka ikisen kumminkaiman ja naapurin sedän luo utelemaan että millaista oli. Muistatte vielä millaista oli viimeksi.

Toisaalta, muistatte myös ehkä myyntiluvut, joten vetoomukseni on kyllä yhtä tyhjän kanssa. Ei minulla ollut mitään sanottavaa.

Hus lukemasta.

You're doing it wrong

2008-09-08T00:16:00.002+03:00

Oikea taide on vakavaa puuhaa. Ihan oikeasti. Jos siis uskotaan tiettyjä klikkejä, jotka ilmoittavat kuka saa, miten saa ja mitä kautta tehdä taidetta.

Hetkinen, mikä edes on taidetta? Ovatko kaikki itseilmaisun kikkareet muka syvää sielunmaisemaa, joka tulee maailman söhritylle kankaalle levittää? Hei hei, eikös meillä ole näille pyrkyreille ihan oma terminsäkin? "Tekotaiteellinen". Sehän se, mitä tulevat tänne kertomaan, että tekevät taidettaan muka tosissaan!

Perinteinen taiteilijakarikatyyri on helposti piirrettävissä: elämänsä hengentuotteilleen omistanut nälkäkurki, jonka kärsimyksessä kuitenkin kiiluu toivonpilke: ajatus siitä, että jos joku tämän rehellisen sielunvuodatuksen lukisi, jos joku tästä löytäisi ammennettavaa omaan sisäiseen tuskaansa! Yleisesti ottaen ihminen, joka tulee toimeen omillaan tahi suorittaa jotain muuta työtä taiteensa ohella, ei ole Oikea Taiteilija, kunhan yrittää vasemmalla kädellä jotakin samalla kun panostaa elämänsä kuitenkin vain korporaatioiden persnuolentaan. On vain yksi taiteilijatyyppi, joka on tätä pahempi - työllään menestynyt. Kaikki tietävät, että jos taide jostain syystä on suosittua, se on selvästi tehty setelinkuvat silmissä ja pyrkimyksenä myydä, myydä niin paljon kuin voidaan. Taiteellinen integriteetti kun ei sovi yhteen konformistisen yhteiskunnan kanssa, toisin sanoen - jos siitä voidaan pitää, sen on oltava automaattisesti Paskaa.

Jos taas taide on niin vaikeasti ymmärrettävää, että sen tulkintaan vaaditaan huikeaa analyysia ja silloinkin lopputulos on "katsojasta riippuva", on selvää että taiteilija on Aito ja Oikea. Tätä mantraa messuavat liian monet taideopiskelijat tälläkin hetkellä vieläpä valitettavan vääristä syistä. On ymmärrettävää, että kehotetaan ihmisiä pureutumaan myös vaikeammin käsitettävään taiteeseen. Sitä en tajua, miksi helpommin sulatettava taidemuoto olisi jokin vastavoima tahi vihollinen tälle.

Ihmisellä on lähtökohtaisesti tarve itseilmaisuun. Kömpelöt runoyritelmät SinäMinässä vaikuttavat hupaisilta ja kovin naiiveilta, mutta ovat kuitenkin ensimmäinen lähestyminen aihetta kohden itse kullakin. Teksteille nauraminen päin nuoren naamaa on vähän sama, jos ivaisi pikkuvauvaa, joka kaatuu opetellessaan kävelemään. Ensimmäisten musiikkikappaleiden kuuluu olla yksinkertaisia ja kökköjä. Vain erityislahjakkuudet säveltelevät nelivuotiaina sinfonioita. Olisiko maailma sitten täydellinen, jos vain he saisivat toteuttaa itseään? Se on vähän sama, jos jalkapallokentällä vain ne saisivat pelata, jotka osaisivat jo. (Hups, näin taitaa jossain ollakin.)

Itse olen palkkatyössä. Silti kirjoitan ja teen kappaleita. Jos nyt suoraan katsotaan, niin minusta ei koskaan voi tulla Oikeaa Taiteilijaa, sillä en elä ja polta sieluani teoksieni seurassa 24/7, en lankea loveen saati marssi banderollien kanssa huutamassa apurahojeni perään. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö taidetta tulisi tukea. Tottakai sitä pitää tukea. Jotkut ihmiset kun saavat siitä elantonsa ja hengittävät sitä.

Kysymys on enemmänkin siitä, kenellä on oikeus luoda. Kenen taide on hyväksyttävä oikeaksi taiteeksi? Minusta kaikkien. Jos se on hyvää, on se ja sama kuka sen on luonut. Teoksen on seisottava omilla jaloillaan tekijästään irrotettuna. Jos se onnistuu siinä, niin kellä muka olisi lupa lähteä erottelemaan Oikeita ja Vääriä taiteilijoita?

Tavallaanhan taiteilija ei määritä teosta. Ennemminkin teos määrittelee taiteilijan. Hänen näkökulmansa on juuri siinä juuri sillä hetkellä. Ja jos siinä vaiheessa joku tulee avautumaan aiheesta, hän iskee paljon arempaan paikkaan kuin mitä kenties osaa kuvitella.

Pitäähän sitä vähän ollakin

2008-08-24T22:43:00.003+03:00

Olin eilen ystävieni Riikan ja Jorin häissä. Merkittäköön muistiin, että juhla oli erittäin onnistunut ja ruoka ja ja juoma ensiluokkaista. Suoritin siellä vähän seremoniamestarointia ja katselin että lukuisia ihmisiä oli paikan päällä. Osa tuttuja vuosien takaa, osa tältä hetkeltä (hyvin pieni osa) ja loppuja en tunnistanut lainkaan.

Oli siis hyvin luontevaa mennä ja keskustella ihmisten kanssa, joita ei ollut tavannut vuosiin. Ja mikäpäs siinä keskustellessa, kun calvados vei estot (joita minulla ei ole muutenkaan).

Juttelin ihmisten kanssa ja pohdittiin ensimmäisenä että mitä tapahtuu, kuinka menee, miksi niin menee ja näin. Yhtäkkiä tajusin, että keskustelu luisui nopeasti kohti "missä olet töissä / missä asut / seurusteletko / mitä nykyään harrastat" -linjalle. And that's bad, mmkay. Koska tuollainen on oikeasti vain helppoa ilman täyttämistä turhalla jauhannalla. Onhan se ihan mukavaa pohtia ulkoisia statuksia, mutta ei sillä kyllä pitkälle pötki.

Sitten toverini Susanna kysäisi minulta että "Tuomas, elätkö unelmaasi?" Minä siinä pohdin kysymystä ja tulin siihen lopputulokseen että juu, taitaapi olla. Jaa miksikö? Koska lähtökohtaisesti olen tilanteessa, jossa voin itse valita mitä teen, minne menen ja kenen kanssa olen. Voin tehdä musiikkia, voin kirjoittaa. Minulla on kuitenkin sangen sankka kaveripiiri ja vielä jonkin aikaa poikamainen ulkonäköni. Miksi olisin kallella kypärin?

Mutta onko se unelmaa? Unelmienhan kuuluisi olla lähes saavuttamattomia. Niiden kuuluisi olla Wembleyn stadion, bestselleri tai vaikka Kiira Korpi tyttöystävänä (viimeisin on yhden tuttuni haave, ei välttämättä minun). Tyytyykö sitä liian vähään? Pitäisikö sitä haluta enemmän asioita?

Nyt huomaan ajatuksieni polveilevan kohti mallia, jota olen inhonnut kautta aikain. Siis juuri sitä ihmisen irvikuvaa, joka ei osaa nauttia tästä hetkestä, koska osaa kuvitella kaiken vielä paremmaksi. Siis että jos kevytmaidon sijasta olisikin rasvatonta, tämä ruoka maistuisi paremmalta tai jotain.

Ei kai siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, ettei stressaa siitä miten asiat menevät. Sen sijaan jos asettaa itselleen määränpäitä ja tavoitteita, saattaa joskus saavuttaa ne. Joskushan niiden tavoitteiden saavuttaminen voi olla työlästä ja vähän tylsääkin.

Mutta siinä, että ymmärtää onnensa - siinä on mielestäni hyvän elämän kulmakivi. Tajuaa mahdollisuutensa ja tajuaa että jos ei vielä ole jotakin saavuttanut, niin ainakin on matkalla.

Eli kai minä sitten tosiaan elän sitä unelmaa. Ei se iso ole, mutta onpa silti.

Vompatti

2008-08-03T22:42:00.002+03:00

Minä uskon, että suurin osa ihmisistä teeskentelee tervettä.

Eiku. En minä ihan sitä noin halunnut sanoa. Korjaan lausuntoani. Uskon, että suurin osa ihmisistä tuo esiin persoonastaan ainoastaan tiettyjä piirteitä jättäen synkemmät ajatukset mainitsematta. Tai vaihtoehtoisesti olen itse sekaisin. En kuitenkaan haluaisi ajatella niin, siksi tarvitsen lukijapalautetta (tosin kaikki te kolme lukijaani kuitenkin olette silleen sopivalla tavalla erilaisia nuoria, joten gallupin tekeminen lienee yhtä hyödyllistä kuin veden kuoriminen).

Minulle nimittäin tulee silloin tällöin välähdyksiä kammottavista asioista. Ajatuksia, joita ei voisi edes ajatella. Ne tulevat yleensä silloin, kun mahdollisuus tehdä jotain ikävää on läsnä. Entäpä jos tönäisisi matkaradion kaverin kylpyammeeseen? Ajaisi tahallaan auton sillalta alas? Suostuttelisi kaverin listimään itsensä?

Tällaisilla hetkillä, uskoisin, ihminen tajuaa, että hänellä on oikeasti mahdollisuus tehdä asioita, jotka vahingoittavat toisia ihmisiä. Ehkä aivot tajuavat hetkeksi vallantunteen, joka säksättää synapseissa. Tämän takia vallan kanssa on niputettu vastuu, syyn kanssa seuraus. Hirmuhallitsijan erottaa hyvästä hallitsijasta vain harkintakyky. Tämä lienee itsestäänselvää, enkä minä siitä halunnutkaan puhua.

Vaan sitä vain ihmettelen, että olenko minä muka ainoa ihminen, joka välistä kuvittelee hirvittäviä tilanteita aivan spontaanisti? Olen kuitenkin valinnut semminkin terveellisen purkamiskanavan näille jutuille: kirjoitan niistä kappaleita. Osa on niin vastenmielisiä, että jätän ne samantien pöytälaatikkoon, osan taas otan ohjelmistooni. Eilisellä keikalla laskin, että tapoin kahdeksan biisin aikana ensin viisi ihmistä, juovutin loput ja lopuksi järjestin maailmanlopun. Tai en ehkä tässä järjestyksessä.

Mutta kommenttiboksiin voi mainita, jos uskaltaa: näetkö välähdyksiä julmuuksista? Ketä pitäisi syyttää? Mediaa? Videoväkivaltaa? Seksuaalista frustraatiota? Olenko minä sekaisin vai maailma? Vai olemmeko kaikki kuitenkin ihan täysin normaaleja?

Lasten suusta

2008-06-17T23:39:00.002+03:00

Olen joskus aiemminkin käsitellyt blogissani sitä, että minussa on lukuisia huonoja puolia. Älkää luulko, etten tiedosta myös hyviä puoliani: kirjoitan kohtalaisesti, saatan joskus keksiä hauskojakin juttuja enkä välttämättä ajattele kaikkea sen tunkkaisimman sapluunan läpi. Tämän vastapainoksi tietysti voidaan miettiä, että kun tarpeeksi väsynyt olen, vitsini alkavat olla väkisin väännettyjä, itse olen ärsyttävä, myöhästelen, nukahtelen kesken leffojen ja sen sellaista.

On lohduttavaa tajuta etten ole yksin.

Preacher-sarjakuvan ensimmäisessä osassa pienen teksasilaiskylän pastori Jesse Custer saa tarpeekseen, ja pienessä pöhnässä kertoo jokaiselle kylän asukkaalle mitä nämä oikeasti tekevät. Pahimmat yksityiskohdat ja demonit jokaikisestä. Tästä hyvästä hän saa tunnin turpaan, mutta hänellä on sinänsä pointti: meissä kaikissa on myös huonoja puolia, ärsyttäviä ja naiiveja asioita jotka pistävät ärsyttämään meitä toisia. Koska on syytä kääntää toinen poski, ymmärtää muita ja muutenkin elää rauhallista elämää, ei käytökseltään korrekti ihminen kuitenkaan näitä asioita asianomaiselle vatvo.

Se ei tarkoita etteikö näitä asioita olisi olemassa.

Joskus huomaa, että mieleen nousevat pintaan taas toisten ihmisten irvokkuuden muotokuvat, ne pahimmat. Kuka on oikeasti itsekäs, kuka vaikuttaa nirppanokalta, kuka unohtaa ketä tässä oikein pitäisikään arvostella ja kuka vaikuttaa katkeralta valintoihinsa. Nämä asiat tulevat usein myöhään illalla mieleen, etenkin jos itsellä on paha mieli, tai ainakin ärtynyt. Näköjään jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja samalla tavalla myös ilkeät asiat tuovat ilkeitä asioita.

Näinä hetkinä, kun tekisi mieli julistaa yhdelle jos toisellekin näiden heikot puolet ja sivaltaa vyön alle, sanoo järkeni minulle, että rauhoituhan nyt Tuomas. Tee jotain muuta. Lue. Katso elokuva. Mutta älä ole yhteydessä ihmisiin. Omien ajatustensa takia ihmiselle raivostuminen on vähän kuin suuttuisi jollekulle kun hän on yöllä unessa tehnyt pahaa. Ei se ole todellista, ainakaan siinä mittakaavassa.

Joten kyllä, välillä kypsyn ihmisiin, en tosin välttämättä kaikkiin kerralla. Sillä hetkellä osaan suodattaa ihmisten ulosannista vain sen pahimman.

Käsittelen kuitenkin asian ihan vain itsekseni, sillä Pauli Kalliotahan tässä taas siteerataan: miten muka huonoimmat puolemme olisivat ne, jotka määrittävät meitä ihmisinä?

Mitäs jos siellä sataa?

2008-06-11T08:08:00.003+03:00

Te tiedätte kaikki tämän ihmistyypin ja osa teistä kuuluu siihen. Puhun nyt pessimisteistä.

Pessimisti-sanalla on paha kaiku. Pessimistiä pidetään usein pahanilmanlintuna ja syystäkin, sillä jostain kumman syystä he kokevat, että kaikki tulee menemään aina pieleen ja sen myötä luovat "we can't do it"-ilmapiiriä ympärilleen. Pessimismi myös ruokkii itseään, sillä kosolti kaikkea epäilevät ja kaikesta ahdistuvat ihmislapset pääsevät asiansa ryssittyään tokaisemaan vain "mitäs minä sanoin" ja homma menee taas puihin. Tämän myötä pessimisti alkaa kutsua itseään realistiksi, sillä "no jos niin kävi niin kai se silloin pitää paikkansa".

Itse taas olen optimisti. Optimistia ei koskaan kutsuta realistiksi, sillä optimisti on naiivi uskoessaan, että asiat menevät hyvin. Elämä ei ole vaaleanpunaista hattaraa jossa ihmiset riemuavat.

Ja juuri tätä minä en ymmärrä. Lähtökohtaista asioiden välitöntä hautaamista sillä premissillä että "mitä jos jotain sattuu?" No mitäs sitten?! Aikuiseksi ihmiseksi varttuneen ihmisen, etenkin pessimistin, tulisi tietää että jos vastoinkäymisiä sattuu, niistä todennäköisesti toipuu. Tämän vuoksi ne eivät ole sellaisia asioita joita pitää murehtia 24/7 ja pilata samantien myös kaikki se positiivinen asia, minkä takia ko. asiaa tehdään ylipäänsä.

Tämä kuulostaa taas itsestäänselvyyksien latelemiselta ja rautalangan vääntämiseltä, mutta kun kaaliini ei vain yksinkertaisesti mahdu, miksi ihmiset tieten tahtoen pilaavat mukavia asioita itseltään tarttumalla johonkin yksityiskohtaan joka POTENTIAALISESTI saattaa mennä pieleen. Tai sitten ahdistuvat kun 90% kaikesta menee hyvin ja 10% kohdalla pitää muuttaa suunnitelmaa. Tulee mieleen Kummelin Satu ja Tuija, joiden mukaan "tää ois ollu ihana ilta mut TOI JÄTKÄ PILAS KAIKEN!"

Raaaah. En nyt osaa pukea sanojani sofistikoituun asuun, koska minua risoo tämä juttu liian paljon, että jaksaisin zeniläisesti keskittyä. Mutta nyt kun saan sen tänne purettua, niin todennäköisesti kohta olen taas ihan ok ja voin jatkaa elämääni normaalisti eteenpäin.

Eli sori vaan pessimistit, mutta ette saaneet pilattua koko päivääni.

90% perspiraatiota

2008-05-26T22:38:00.006+03:00

On kolme asiaa, jotka haluaisin tehdä vielä kun olen sangen nuori, eksuberantti, kaikissa hengen ja sielun voimissani luomisvoimaisena individuaalina enkä kaavoihini kangistunut, työhönsä kyllästynyt ja joka päivä työtään kiroileva ahdistunut elämäntuhlaaja:

Kirjoittaa kirjan
Tehdä levyn
Kiertää maailmaa soittaen

Viimeinen näistä on hankalin, mitä nyt tulee mahdollisuuksiin - tai helpoin. Ei tarvittaisi kuin yksi kappale kiertuebasistin roolia jossain pumpussa, jossa toteutetaan pääjehun ajatuksia mahdollisimman yksi yhteen ennalta sovitun ja ylöskirjoitetun roolin perusteella.

Kaksi muuta ovat työn alla. Mitä niihin tarvitaan? Aloitteellisuutta ja perslihaksia. Omakustannelevyn tekeminen on helppoa, siihen tarvitaan vain rahaa ja rahaa saa tekemällä työtä. Muiden kustantama levy - siihen tarvitaan joko myyvyyttä tai visiota (tosin visio itsessään on se myyvä juttu). Entäpä kirja? Granted, kirjoitan kahta blogia, toinen sarkastinen ja periaatteessa helppo päivitettävä, toinen pohdiskeleva ja pidempiä sepustuksia vaativa. Molemmat olen jättänyt oman onnensa nojaan liian pitkäksi aikaa. Onnistuin nimittäin ohittamaan Ajassa irrallaanin kolmannen vuoden rajapyykin enkä merkkipäivänään kirjoittanut tänne mitään. Joten jos minulla ei ole aikaa edes kirjoittaa yksinkertaista blogia, miten ihmeessä minulla olisi aikaa kirjalle?

Californication-sarja on hieno ja sen ansiosta kirjailijana oleminen on taas cool. En tiedä teistä, mutta itse diggaan Hank Moodysta todella paljon. Blogikirjoittelu on uusinta ja kuuminta hottia, kaikki sitä tekevät, mutta teksti joka blogiin kirjoitetaan tuntuu niin kovin kertakäyttöiseltä, puolen euron kertakäyttöfilosofialta joka ei edes ole painetussa muodossa. Painettu teksti sen sijaan - se on konkreettista. Se on jotakin mitä on oikeasti olemassa, ei ykkösiä, ei nollia. Vain mustetta pinnalla eikä siitä nauttimiseen tarvita sähköä. Romaani on kirjailijan kokopitkä levy. Novellikokoelma voisi olla EP, runokirja single. Tämä tosin sinällään murjoo runokirjailijoita turpaan metrisellä kepillä, sillä tiettävästi runojen kirjoittaminenkin vaatii luomisen tuskaa ja lukuisia unettomia öitä.

Mutta proosa - se vaatii suunnittelua. Tarvitaan juoni. Tarvitaan henkilöt. Tarvitaan tarpeeksi mielenkiintoa sitä omaa maailmaa kohtaan, että jaksetaan pohtia motiivit, tapahtumat, ajatukset, tunteet - kaiken tämän lisäksi olisi vain positiivista, että kirja vieläpä puhuttelisi jollain tapaa lukijaa. Luulen keksineeni idean, joka voisi vastata noista suurimpaan osaan edes semminkin myöntävästi. Vähän kuin se työhaastattelussa oleva kaveri, jota katselee vähän kulmiensa alta pohtien samalla kovasti, että osaisiko se hommaansa vai ei, lopulta päättäen että katsotaan nyt sitten mitä poju osaa.

Mutta poju tarvitsee koulijan, enkä ole varma, onko minussa tarpeeksi auktoriteettia kesyttämään se tarina lukijalle. Onko teksti koukuttavaa, haluaisinko itse lukea sitä? Uskoisin, että sekä tarinat että musiikki tulisi aina kirjoittaa omaa itseään varten. Riippumatta siitä, että useissa tarinoissa kaikkitietävä kertoja puhuttelee lukijaa suoraan, sanoen: "Lukija hyvä, kuule tämä tarina jonka sinulle kerron ja jonka olen sinua varten muistiin merkinnyt."

Niin vissiin. Jokainen esikoiskirja on jollain tapaa autobiografinen, se on varma. Joten ne kertojaäänet jotka päässämme liikkuvat, ne olemme me itse. Helpoiten välttää itsensä kusettamisen kirjoittamalla lähtökohtaisesti minämuodossa, mutta silloin saattaa huomata olevansa spontaanisti AA-kerhon tilaisuudessa, jossa jokainen hahmo on itse. "Hei, minä olen Tuomas, juuri tänään pohdiskelin pitäisikö haistattaa kaikille pitkät ja kiskaista kossuleka kerralla alas". Mutta sehän on vaarallista, se on muotia. Uuh, nuori ja vaarallinen kirjailija kirjoittaa panemisesta ja ryyppäämisestä, oi dai! Tässä on vain pienimuotoinen ongelma - sillä aikaa kun "nuori ja vaarallinen kirjailija" KIRJOITTAA näistä asioista, tavallinen kansa menee ja TEKEE sitä.

Ja juuri tämän vuoksi on syytä puhutella lukijaa. Ei välttämättä suoraan, että "hei lukija" vaan rivien välistä, aiheuttaa ajatuksia. Jokainen teksti on varmasti jollain tapaa jo joskus kirjoitettu aivan samaan tapaan kuin jokainen sävelmä on sävelletty. On kirjoittajan itsensä velvollisuus mennä ja tehdä tarinasta omannäköisensä, sävyttää se omin kokemuksineen ja pyrkiä tuomaan edes jonkinlainen näkökulma lukijalle.

Sen takia kirjailijalta vaaditaan myös tietty satsi egosentrisyyttä. Ajatusmalli siitä, että haluan työstää ajatukseni niiden arvoa vaativaan muottiin, ehostaa niitä kylliksi, jotta niiden sisältämä ajatus voisi kristallisoitua kauniiksi timantiksi. Älkää käsittäkö minua väärin: ajatus itsessään voi sisältää mitä vain. Sen käsittelytavan vain tulisi olla timanttinen, nerokas, ajatuksia herättävä.

Toivon itse että voisin päästä käsittelytavassani edes hiilenmurikan tasolle. Siitä huolimatta aion pyrkiä kohti timanttia. Sekä kirjoituksissa että levytyksissä. Levyn suhteen voin palkata minua taitavampia muusikoita auttamaan minua tekemään levystäni paremman.

Mutta teksti, sen kanssa minä olen yksin. Ja sen takia aion vielä valuttaa rutkasti hikeä ja kuluttaa perslihaksia. Älkää toivottako minulle onnea, toivottakaa minulle voimia.

Ärsyttää kun ärsyttäjää ärsyttää

2008-04-04T13:31:00.007+03:00

Oletteko koskaan elämässänne päätyneet tilanteeseen jossa ihan oikeasti puhutte persienne kautta? Siis "talking out of your ass"?

Olette, tai valehtelette. Tämä tapahtui minulle joitakin tunteja sitten. Ärtyneenä puhuu helposti ohi suunsa ja saattaa silloin myös loukata ihmisiä, joita ihan viimeiseksi pitäisi. Mutta tämä oli ihan hyvä opetus minulle.

Monta kertaa nimittäin huomaa ettei oikeasti hyväksy itsessään sitä, mitä vaatii muilta. Niin kävi nytkin.

Ajatusmalli meni suunnilleen näin. Oli tapahtuma X, josta sain kielteistä palautetta. Koska koin, että tapahtuma X oli just eikä melkeen vain ja ainoastaan henkilökohtainen ja oma ongelmani, minua ärsytti se, että ihmiset tekivät asiasta ongelman. Tein siis ongelman siitä, että muut ihmiset eivät osanneet olla tekemättä ongelmaa asiasta jossa ei ollut ongelmaa.

Jos sen sijaan olisin osannut ottaa asian vastaan ärsyyntymättä ja ollut viilipyttynä, en olisi melkein suututtanut hyvää ystävääni, joka yritti vain tuoda omat sanani minulle itselleni tutkittavaksi. Käskenyt käyttämään päätäni kun sellainen minulla on.

Mutta nämä ovat hyviä, puhdistavia riitoja. Niissä tajuaa jälkeenpäin tekemänsä mokat ja huomaa jälleen kerran sen, ettei oma käytös ole aina puhtoista, saati järkeenkäypää puuhaa.

Mutta tosiaan. Mikään ei ärsytä ihmisiä niin, kuin heidän ärsytyksensä leimataan mitäänsanomattomaksi. Tätähän minä tein, ja sain siihen lääkityksen. Tehokkaasti ja muutamalla yksinkertaisella lauseella omat sanani käännettiin minua vastaan ja tajusin miten lapsellinen olen ollut.

Ehkä olen nyt kypsempi, mutta älkää tuoko kameraa. It's not a Kodak moment. Kiitos silti vastaottelijalleni ymmärryksestä :)

Tarkkailkaa jälkikasvuanne

2008-03-31T23:45:00.002+03:00

Minä olen narkomaani, saatananpalvoja, masentunut, eristäytynyt, koulukiusaaja ja -kiusattu, kultin orja, maanisdepressiivinen, liikuntahäiriöinen sekä muutenkin psyykkisesti täysin epävakaa.

Mutta menin asioiden edelle.

Piipahtaessani eräässä ylikansallisessa purilaispaikassa parisen päivää sitten mukaan tulevaa Happy Meal -pakkausta odotellessani nappasin kouraani hyllystä lehden nimeltä Pisamat. Pisamat mainosti olevansa perhelehti, jossa käsiteltiin tällä kertaa muistaakseni maitorupea ja toimintaterapiaa.

Virikkeitä suuresti arvostavana ihmisenä lukaisin aviisin varsin nopeasti lävitse ja päädyin paneutuen lukemaan viimeistä juttua, jossa joku Singaporessa työskennellyt toimintaterapeutti kertoi työstään lasten kanssa, urakehityksestään, yrityksen perustamisesta mutta ennen kaikkea lasten häiriöistä. Listat ovat viihdyttäviä, joten tavasin ne läpi.

Koska minulla ei ole tuota lehteä tässä, en voi suoranaisesti lainata mitään siitä, vaan kaikki käyttämäni esimerkit ovat hatarien muistikuvieni luomuksia. Toimintaterapeutti kuitenkin listasi tuossa artikkelissaan potentiaalisia ongelmia, joita lapsilla voisi olla. Näitä olivat visuaaliset häiriöt, keskittymishäiriöt, kineettiset häiriöt, auraaliset häiriöt ja näiden sekoitelmat. Mutta mitä oireita hän listasikaan!

Jos lapsi ei kuuntele vanhempiaan, vaikkei kuulossa ole vikaa, on tiemmä kyseessä auraalinen keskittymishäiriö. Jos lapsi tahtoo pyöriä pyörivällä tuolilla kovaa kunnes voi pahoin, lapsi hakee virikkeitä koska hänellä on kineettinen häiriö. Visuaalisesta häiriöstä kärsivää lasta taas voi kyllästyttää lukeminen, ja näiden yhdistelmiä voivat olla esimerkiksi tilat, joissa lapsi ei osaa tehdä asioita joissa pitää käyttää yhtä aikaa käsiä, jalkoja ja silmiä tai jos lapsi vaikkapa juoksee ulkona ja kompastuu.

Ei siinä mitään. Tämä varmasti pitää paikkansa. En lähtisi kyseenalaistamaan toimintaterapeuttia, etenkään sellaista joka on luonut uraansa globaaleilla markkinoilla ja joka on nykyään itsenäinen yrittäjä. En edes tiedä lapsista mitään, paitsi että niistä lähtee kovempi ääni kuin 350W-bassonuppi ja 4x10-kaappini yhdistelmästä.

Mutta oikeasti. Jos nuo oireet pitävät paikkansa, niin tämähän tarkoittaa sitä, että minulla on kaikki häiriöt! Vai voisiko taustalla olla sittenkin jotain muuta? Voisiko se, että lapsi tahtoo pyöriä pyörivällä tuolilla johtua siitä, että pyöriminen on vauhdikasta? Meinaako se, että lapsi pitää liukumäestä, kenties sitä että muksulla on painovoimallinen häiriö? Entä asiat joissa pitää käyttää yhtä aikaa käsiä, jalkoja ja silmiä? Ok, osaan ajaa autoa, mutta en osaa soittaa rumpuja. Onko minulla häiriö vai ei? Ja joskus saatan jättää kuuntelematta, vaikka kuulen, koska keskityn johonkin muuhun. Olettaen että yrittäisit puhua minulle kun kirjoitan tätä blogia, tuskin reagoisin, tai jos reagoisin, niin silloinkin viiveellä, sillä keskittymiskykyni olisi sidottu tähän tällä hetkellä kirjoittamaani tekstiin.

Mutta tuo oli sentään tutkittua tekstiä! Ilta-Sanomat ja Iltalehti vetävät yleensä vielä raflaavampia otsikoita! Näin tunnistat että lapsesi palvoo saatanaa! On narkkari! Homo! Patologian opiskelija! Raadonsyöjä! Tarkista vain nämä näppärät yksityiskohdat!

Nyt. Vanhemmat, jotka luette tätä, koen tarpeelliseksi muistuttaa teitä nävertävästä syövästä, joka saastuttaa puhtoisen yhteiskuntamme. Eli: jos teitä jatkuvasti häiritsevät seuraavat asiat, saattaa kauhistuttava totuus olla lähempänä kuin luulettekaan:

Lapsi haluaa viettää enemmän aikaa ystäviensä kuin vanhempiensa kanssa.
Lapsi vetäytyy huoneeseensa.
Lapsi kuuntelee musiikkia jota ette ymmärrä.
Lapsi haluaa valita omat vaatteensa.
Lapsi valvoo iltaisin myöhään.
Lapsi punastuu, kun tuttu hyvännäköinen luokkatoveri hymyilee hänelle.

Tunnistitteko nämä kohdat? Häiritseekö? Jos niin, niin kauhistuttava totuus pitää paikkansa teidän kohdallanne. LAPSENNE ON NORMAALI! Ja te, hyvät ystäväni, olette ylihuolehtivia vanhempia, joiden tulisi ymmärtää, että lukemalla kaikenmaailman sontatekstejä keltaisista lehdistä ja yleistämällä ne lapsiinne paitsi lokeroitte törkeästi vasta itsenäisempää elämäänsä aloittelevat nuoret, myöskin solvaatte heidän älykkyyttään.

Kannattaa olla ennemmin hereillä ja kommunikoida kuin sokeasti luottaa siihen, että horoskoopin tarkkuudella tekaistu psyykkinen profiili tuo esiin lapsistanne ne oikeat puolet. Oikeat puolet tässä tapauksessa huonoja puolia.

Pauli Kalliota (jälleen ja epätarkasti) lainatakseni: "Minkä takia muka kaikkein huonoimmat tekomme määrittäisivät automaattisesti mitä pohjimmiltamme olemme?"

Vanhemmat. Ymmärtäkää lapsianne. Kuunnelkaa. Antakaa tilaa. Sillä tavalla huomaatte todennäköisesti olevanne lähempänä heitä kuin aiemmin.

Vapaa vanki

2008-03-13T07:53:00.002+02:00

Haluaisin ajatella olevani vapaa mies. Kaikki eivät varmaankaan tosin olisi kanssani samaa mieltä.

Pari kuukautta sitten ostin itselleni asunnon. Nyt eturivi jo huutaa vapauttani vastustaen: "perseesi on pankilla, päiväsi tunnit työllä, olet jäänyt jumiin samaan paikkaan tekemään samoja asioita". En allekirjoita.

En allekirjoita, sillä uskon, että ihmisen tulee asua jossakin. Missä sitten asuisin? Vuokralla, jossa vuokraisäntä voisi roikottaa minua ehtojensa mukaan. Loisimaan kavereiden nurkkiin? Eläisin riippuvaisena toisten hyväntahtoisuudesta ja kun se päättyisi, joutuisin omilleni.

Olisinko asunnottomana vapaa? En olisi. Päiväni tunnit kuluisivat pohtien, mihin menisin, kun ei olisi paikkaa minne mennä. Elämän tunnit kuluisivat pelkän selviytymisen ylläpitoon, ja olisin jälleen vanki - hyvin työlään elämän vanki.

Joten ostin asunnon. Ja totta on se, että minulla on velvollisuuksia. En ole vapaa tekemään aivan mitä haluan, jos haluan ylläpitää sitä status quota johon olen nyt päätynyt. Jos taas koen haluavani rikkoa tämän illuusion varmuudesta, voin sen hyvin tehdä. Voin myydä asuntoni ja lopettaa työni. Voin jäädä "vapaana miehenä" vapaasti leijumaan. Mutta mitä tekisin sitten? Kokemus on osoittanut, että tämänkaltainen leijunta asettaa elämän tavallaan pysäytyskuvalle. Tuntuu, etten pääse mihinkään suuntaan.

Joten totta on se, että minä en ole vapaa ja minun on lyhennettävä lainaa, mutta jonakin päivänä olen riippumaton, ainakin taloudellisesti. En lähtökohtaisesti halua omistaa asioita vain omistamisen takia, mutta illuusio riippumattomuudesta ja vapaudesta kiehtoo minua. Toisaalta en halua olla riippuvainen muista, toisaalta se johtuu myös siitä, etten tahdo olla toisille taakka.

Pääasiallinen vapaus minulle kuitenkin on mahdollisuus tehdä sitä mitä haluan. Jos töissäkäyminen mahdollistaa elämälleni puitteet, että voin vapaa-aikani hetkinä tehdä haluamiani asioita, koen olevani vapaampi, kuin että jos eläisin näennäisesti tunneiltaan vapaata elämää, jossa kuitenkin vaihtoehtoni ovat tarkasti rajattuja ja rajoitettuja.

Koen, että nyt kaikki on hyvin. Onko tulkintani oikea vaiko vain tökeröä itsepetosta, päättäkää itse. Valintanne on täysin vapaa.

Tell St. Peter at the Golden Gate that you hate to make him wait

2008-02-03T23:46:00.000+02:00

Mikä on tunnettu jo vuodesta 6000 eKr. ja aiheuttaa edelleen huikean kalabaliikin ihmisten keskuudessa? Mikä saa ihmiset louskuttamaan ajatuksensa ja olemaan vain ja ainoastaan yhtä mieltä? Onko se Jeesus? Onko se politiikka?

Ei. Se on tupakka. Körssi. Sätkä. Rööki. Savuke.

Jostain syystä melkein kaikilla äänekkäillä on joku mielipide tupakasta ja se yleensä on myös suloisen kärjistetty. Tämä myös riippuu ihan puhtaasti siitä, että polttaako tupakkaa vai ei. Mielenkiintoista keskustelua tulin lukeneeksi Ilta-Sanomien keskustelupalstalta, kun aiheeksi tuli parveketupakointi. Mikä helvetti teitä vaivaa, ihmiset!

Ongelma on vähän sama kuin politiikassakin. Ensin yksi esittää mielipiteen, sitten toinen kärjistää sen. Ensin puhunut kärjistää vastapuhujansa mielipiteen.

Lopputuloksena tupakoimaton itkee että nyt tulee astmat ja hengitysoireet, tupakoitsija taas huutaa että tämä on poliisivaltio ja kielletään nyt sit kaikki muukin.

Now don't get me wrong. Itse en polta, enkä liiemmin pidä savukkeen hajustakaan. Siksi baaritupakoinnin lopettaminen oli typerää, sillä juottoloissa tupakansavu jotenkin kuului asiaan, mutta asuntoon tunkeutuessa savu ärsyttää. Ja kyllä, sanon sen suoraan: se ärsyttää. Se ei aiheuta minulle keuhkoödeemaa enkä minä tukehdu kuoliaaksi. Verrattavissa se on kuitenkin siihen, että minä tekisin jotain pahanhajuista parvekkeellani useampia kertoja päivässä. Tässä ei ole mitään arvolatausta, se on vain fakta. Eikä kenenkään tarvitse alkaa asiaa puolustelemaankaan. Tupakka haisee pahalta (paitsi jos se on piipussa poltettavaa kirsikkatupakkia, sen tuoksu onkin hyvä) ja se siitä.

Mutta tästäkin voi ja pitää päästä yli ja niin kauan kuin asiaa ei ajattele, eipä juuri harmitakaan. Tässäkin tapauksessa, kuten yleensä, on olemassa erilaisia tapoja kommunikoida aiheesta. Jos käytäisiin fiksua keskustelua ja kuunneltaisiin mitä vastapuoli sanoo, päästäisiin ehkä parempiin lopputuloksiin. Kun molemmat joustavat ja tulevat vastaan, on helpompi päästä yhteisymmärrykseen.

Pitää vielä mainita tästä: Uutislehti 100:ssa mainittiin pari päivää sitten, että leffoissa poltetaan edelleen tupakkaa ja se on pahasta, koska lapset ottavat vaikutteita. Oli tehty oikein tutkimusta. Esimerkkikuvana käytettiin sitten Denzel Washingtonin American Gangster -elokuvan stillkuvaa.

Jep. 1970-luvulle sijoittuva rikosmafiatarina, jossa diilataan huumeita.

Ja tämän leffan pahin juttu on tupakka, vai?

Jestas. Voin kuvitella miten Denzel diilaa kokkelia pahiksille ja
napostelee ohessa miniporkkanoita, sehän oli se 70-luvun juttu, vai!

Oikeasti. Tuo kääryle on niin vanha juttu, ettei siitä voi enää puhua kuin yhdenlaisia keskusteluita. Olisiko siis vihdoin syytä avata silmät ja tajuta, ettei se ole mikään ihme-esine? Siinä on hyvät ja huonot puolensa, kuten kaikessa ja lienee ihan tervettä puhua sen aiheuttamista lieveilmiöistä demonisoimatta tai glorifioimatta itse tuotetta.

Oi jouluyö

2007-12-02T23:34:00.000+02:00

Se on kuulkaas joulukuu. Ja tämän revelaation myötä aion ensimmäistä kertaa koskaan julkaista blogissani jotain musiikillista materiaaliani: joululaulun. Biisin tein jo viime jouluksi mutta äänittämään asti emme päässeet ajoissa, kiitos vain ja ainoastaan oman saamattomuuteni. Ystäväni Danko auttoi minua äänittämään ja soitti kappaleeseen rummut ja urut ja perkussiot. Itse soitin loput instrumentit (pianon, kilikellot, akustisen kitaran, basson, sähkökitaran) ja lauleskelin lauluraidat. Koska en ole pro-kaveri, niin biisikään ei ole pro-material. Ehkä tällä kuitenkin saa jonkinlaista joulumieltä? Alla olevasta flash-playerista klikkaamalla kappale lähtee soimaan, ja onpa tuossa sanatkin kun kerran artikulaatio ei varmaan ole kaikista paras.

Paras joululahja lukijoilta minulle olisi jonkinlainen kommentti jos kuuntelee biisin. Vaikka vain että "Kuuntelin". Olen aikuinen mies, joten otan kyllä vastaan sekä risuja että ruusuja.

Hyvää joulunodotusta!

Jouluaattona
jossain Texasissa
Billy Ray katsoo maailmaansa kerran viimeisen
hän tuijottaa pimeyteen
sanoo: "en tiedä minne meen"

vanha vartija
herra George McNamara
tarjoilee kinkun, kalkkunan ja hieman maissia
se muistot palauttaa
sinne missä Billy vapaana sai taivaltaa

hän ruokailunsa pian lopettaa
miettii vieläköhän jossain tuolla kiroaa
häntä leski ja orpo miehen joka hälle kävi riitaa haastamaan

oi jouluyö
hän sopertaa
jospa ihmeen viimeisen vois nähdä päällä maan
oi jouluyö
niin lupaan vaan
etten pelkää kun mun teot saapuu mua kohtaamaan

jouluaattona
siellä Texasissa
takkia ylleen vetää David Bryan Buchanan
hän tuijottaa pimeyteen
kysyy "mitä helvettiä teen?"

Vanha autonsa
Ford-pickup, ruosteessa
käynnistyy ja hän ajaa kohti kylän valoja
siinä hiljaa kiroaa
"olis auki edes yksi kauppa, herrajumala!"
Hän pääkadulle kiiruhtaa
ja itsellensä nalkuttaa
"anna olla kerta viimeinen kun meet vaimon lahjan unohtamaan"

oi jouluyö
hän sopertaa
jospa kävis että tänään vielä lahjan löytää saan
oi jouluyö
nyt mitä vaan
ettei vaimo luule etten muka sitä rakasta

ja siinä kiireessä kun kaahaa
suoraan mutkaan vihaiseen
jarrut lukkoon, renkaat laahaa
häntä sähköpylvääseen
juuri sillä hetkellä
kun Billy Rayta yritetään listiä

se sähköt katkaisee koko maakunnasta
tänä jouluyönä katsellaankin tähtitaivasta
eikä Billy Ray vielä käykään vainaasta

oi jouluyö
nyt kävi niin
että kynttilöillä valaistiinkin koko kaupunki
oi jouluyö
pian aamu saa
mutta tänä yönä Billy Ray vielä elää
ja elämää juhlistaa

vaan kysytte
mitä kävikään
Davidille joka auton sai päin sähköpylvästä
ei mitään kai
kummempaa
mutta sairaalassa löysivät
kasvaimensa ajoissa

So the drama

2007-11-13T13:45:00.000+02:00

Minä olen ollut taas hidas. Jos haluatte lukea mitä mieltä olen Jokelan media-uutisoinnista, voitte lukea esimerkiksi ystäväni Juhon näkemyksen asiasta tai sitten jokelalaisten avoimen kirjeen medialle.

Mutta puhun silti aiheesta vähän isommassa kontekstissa. On nimittäin tunnustuksen aika: minä olen joskus kuunnellut Radio Novaa. Pari päivää sitten korviini kuului seuraavanlainen rivi:

"RADIO NOVAN UUTISET PITÄVÄT SINUT AJAN TASALLA KAKSIKYMMENTÄNELJÄ TUNTIA VUOROKAUDESSA. KUN ME TIEDÄMME NIIN SINÄKIN TIEDÄT."

Ja minä olin että heetkinen... haluanko minä oikeasti tietää 24 tuntia vuorokaudessa mitä maailmalla tapahtuu? Siis yleisesti ottaenkaan? Otetaanpa esimerkiksi nyt tuo Jokela kun se kerran siinä oli. Mediasta olisi saanut merkittäviä tietoja aiheesta, esim:

kuka kuoli
mihin ammuttiin
millä patruunoilla
lensikö veri
mikä oli ampujan lempiruoka
miten tämä oli suuren viattomuuden päättyminen
mikä tämän kaiken takana oli (ikuisella spekuloinnilla)

Itsehän en tiedä mitä vaikkapa iltapäivälehdet kirjoittivat, kun mässäilyn magnitudi oli jokseenkin hirvittävä. Tietoisesti ellotuin ja jätin hankkimatta kaiken painotuotteen jossa aiheesta jauhettiin. Radionkin ehdin sulkea melkein heti (tai no, vaihdoin cd-soittimeen Bumblefootin Normalin, joka yllättävää kyllä oli varsin normaalia), mutta ehdin kuulla kuinka Radio Novassa itkevät ihmiset soittivat, kertoivat etteivät olleet menettäneet Jokelassa ketään mutta että kuinka kaikki pitää nyt kieltää. Perään soitettiin Josh Grobanin versio You Raise Me Upista.

Nyt ensinnäkin se asia, että minua ainakin raivostuttaa tuo. Miksikö? No nyt noista menehtyneistä ihmisistä muistetaan aina päällimmäisenä se, mihin he kuolivat. Ei sitä miten elivät. Yhtäkkiä heidän elämistään tuli sivujuonteita tuollaiselle isolle kriisille. Taustatarinoita "päätarinalle". Ja se on minusta epäreilua. Nyt aina kun heitä muistetaan, ensimmäisenä tulee mieleen tuo Jokela. Paitsi jos halutaan toiveista ja suunnitelmista puhua, niin se jotenkin löpsähtää ulos mässäilevänä kriisilihapullana. Että kauhea oli se ampuja kun vei tältä tyypiltä unelmat. Ja taas on päähenkilönä surmatyö. Että elämän tarkoitus olikin kuolla siinä tapahtumassa.

Toisekseen: mitä hyötyä tuollainen uutisointi tuo kenellekään? Anteeksi jos kuulostan irvokkaalta, mutta Jokela-uutisella on vain ja ainoastaan shokkiarvo. Se ei tule muuttamaan mitään. Vai mitä muutoksia näitte Myyrmannin jälkeen? Ette juuri mitään. Surmatyöt olivat traagisia ja kamalia mutta oikeasti niiden näin perinpohjainen penkominen ei tuo mitään lisää. Eikä mielestäni ole järkeä hirveän pitkää poliisitutkintaakaan tähän järjestää. Tekijä on kuollut. Jossain vaiheessa saadaan koko totuus selville (miinus ne tärkeät pointit tekijän päästä) ja siitäkään ei ole kenellekään hyötyä.

Ainoa vain mikä jää on ahdistus, jota jatkuvasti mikrofoni kädessä juttua saalistavat tyypit eivät ainakaan paranna.

Jokelasta jäi pieneen kylään pahat arvet. Meille muille jäi paha mieli. Siitä ei ollut mitään hyötyä enkä tämän jälkeen asiasta enää kirjoitakaan. Mutta lukekaa nuo yllä linkittämäni jutut. Myös Lehti on julkaissut aiheeseen liittyviä erittäin osuvia "uutisia".

Periaatteessa edesautan tapauksen medianäkyvyyttä pelkästään kirjoittamalla siitä, mutta tässä tapauksessa uskon että syy oli painavampi kuin seuraus. P.S. Jos olet paikalla, lähetä kännykuvia.

Sinappikone

2007-10-29T10:43:00.001+02:00

Vauvat ovat hassuja. Möyriessään pitkin lattioita ne ääntelevät omituisesti ja tunkevat suuhunsa kaiken minkä voivat. Lisäksi ne välillä haisevat vähän pahalle. Vauvoilla ja zombieilla on siis ilmeisesti joitakin yhdistäviä asioita.

Ei siinä mitään, vauvat ovat söpöjä ja kivoja ja on hauska kun ihmisillä on niitä. Kerrankin pääsee itse laskeutumaan sille tasolle mitä hamuaa ja olla että "shöböböböbö" ja kuolata itsekin huulten reunasta. Tämänkaltainen käytös on tuskin hyväksyttävää esim. Nobel-cocktailkutsuilla tahi hautajaisissa. "Haluaisin sanoa pari sanaa edesmenneestä: tui tui! Shöböböbö!" Ei, ei ne katsoneet mua hyvällä.

Mutta jos pitää mainita ensiksi omituisin hahmo, niin se on vauvakuumeinen ihminen. Harvemmin tätä kuumetta iskee miehiin, vaan enimmäkseen miehen täytyy Naisen kanssa -sarjakuvan oppien mukaan mukailla kauniimman puoliskonsa innostusta vaaleanpunaisiin potkuhousuihin ja "aivan ihaniin pinnasänkyihin". Yhtäkkiä täytyy päästä eroon kaikista terävistä esineistä, jos vaikka vauva sattuisi kopsahtamaan niihin otsa edellä. Tämä siis siitä huolimatta ettei yhdeksän kuukauden odotusprosessia ole edes laitettu käyntiin.

Miksikö puhun tästä? Viime aikoina olen nähnyt tämän kuumeen iskevän useisiin tuttuihin ihmisiin. Toiset suhtautuvat siihen terveemmin kuin toiset. Vaikka täytän vasta 26 vuotta, on lukiotovereistakin usea jo aiemmin naimistunut ja tiineytynyt, jotkut jopa useaan otteeseen.

On hyvin helppoa jakaa raskaana olevat naiset niihin, jotka ovat kuumeilleet vauvaa ja niihin, jotka eräänä päivänä tajusivat että kondomin suojauskyky on tosiaan neljää prosenttia vaille täydet. Mistäkö eron huomaa? Juuri hössötyksestä. Toiset kykenevät jatkamaan elämäänsä suunnilleen samanlaisena, ottaen kuitenkin huomioon sen että joidenkin kuukausien päästä elämään saapuu yksi veijari lisää ja tälle tulee tehdä tilaa valmiiksi. Toiset taas eivät osaa puhua muusta kuin mahansisäisestä asukista. He makaavat tuntikausia lukien Benjamin Spockin oppaita pidellen vatsaansa vasten kaiutinta, josta raikaavat sulosävelmät (Mozart kuulemma vaikuttaa lapsen henkiseen kapasiteettiin positiivisesti), desinfioivat kaiken talosta löytyvän ja pehmustavat vaahtomuovilla japanilaisen kokkiveitsen teränkin.

Ulkona ei käydä, sillä siitä saattaa saada jonkun intialaisen vatsaflunssan ja lapsi saattaa kärsiä. Tai jos vieraita tulee käymään. Pääasiallisesti he eristäytyvät kotiinsa ja kirjoittelevat Vauva-lehden palstoille raskauslämpötiloistaan ja lapsen synnyttyä raportoivat joka ikisen pikku asian muille naisille.

Entä syntymän jälkeen? Jos vauva tipauttaa tutin lattialle, äiti A huuhtaisee tutin veden alla ja ojentaa naperolle. Äiti B etsii kaapista kattilan, tohinoissaan täyttää vedellä ja kuumentaa ja kiehauttaa bakteerit tutista pois.

Arvatkaapa kumman muksusta tulee isona allergisempi?

Twisted nerve

2007-09-20T13:53:00.001+03:00

No onpas nyt kyllä kylläpäs on. Metro-lehti huutaa aamulla otsikkoa että: "Hoitajat ovat syöneet potilaiden lääkkeet!" ja kyllä vain, tarkemmin asiaa tutkimalla selviää että 44-vuotias HOITAJA (huom. yksikkö) on varastellut rauhoittavia lääkkeitä lääkekaapista. Vanhuskuolemia tutkitaan edelleen ja muutenkin vaikuttaa siltä että sisar hento valkoisten kaavut alkavat pikku hiljaa täyttyä verenpunaisista roiskeista, niin ilkeitä ja pahoja he tätä nykyä ovat.

Hetkinen. Onko tämä joku uusi muoti-ilmiö? Kuoleman enkelit, pahat hoitajat - ja sopivasti juuri sen jälkeen kun ilmoitettiin että hoitajille ei palkankorotuksia tule ja hoitajakadon takia haetaan filippiineiltä 200 kappaletta vähemmällä toimeen tulevia ihmisiä.

Siis mitä helvettiä nyt oikeasti. Onko tässä oikeasti käynnissä joku selkeä sairaanhoitajia mustamaalaava kampanja? Yhtäkkiä joka paikasta tuntuu löytyvän huonosti hoidettuja potilaita ja suorastaan sadistisia valkonuttuja. Leikkauksiakaan ei hoideta sen takia, koska "kirurgeja kyllä olisi muttei hoitajia tarpeeksi" ja sitten itketään sen hoitajapulan perään.

Mikä maailmaamme oikein vaivaa?! Eivätkö ne anestesialääkäri ja kirurgi tulleet ajatelleeksi, että jos antaisivat murenanlohkaisun omasta liksastaan, niin hoitaja saataisiin ehkä paikalle? Okei, tiedän kyllä että kaiken maailman elämää pelastavat vehjakset ovat kalliita, mutta eihän niistäkään ole hyötyä jos itse leikkausta ei saada tehtyä. Vähän kuin ostettaisiin autoon airbag mutta sitten ei olisi varaa laittaa renkaita. Onko järkee vai ei?

Tämä salaliittoteoriani siitä, että tämä uutisointi liittyy siihen, että saadaan hoitajien kuvaa vähän tummennettua, etteivät huutelisi liksojen perään, saattaa olla kaukaa temmattu mutta voi olla että osun aika lähellekin. Aika näyttää. Siihen asti, pidetään porukka hengissä.

Amadeus in 5 Seconds

2007-09-14T19:40:00.001+03:00

Yleensä en tee näin, mutta merkittäköön aikakirjoihin: tämä pätkä näytetään omissa hautajaisissani. Ei tsiisös kraist, olen katsonut tätä nyt jo lukuisia kertoja putkeen.

Edit: jaha, tuo video on poistettu mutta se löytyy nykyään täältä.

En minä aina ole sama

2007-08-29T18:20:00.000+03:00

Kerron usein huonoja vitsejä. Joskus tekonauran ja yleensäkin olen vähän pöljä. Vastapainoksi tälle tarvitsen joskus rauhaa ja hiljaisuutta, sateen ropinaa ulkona ja pientä viileää tuulta, jotta saan ajatukseni kokoon.

Siksi minä rakastan syksyä.

Jostain syystä tuntuu, että kaikki kesän aikana päässä jumittaneet ajatukset saavat muodon ja pystyn käsittelemään niitä. Tätä kirjoittaessa olen viime päivinä saanut aikaan muutaman laulun, kirjoittanut eteenpäin romaaninpoikasta ja muutenkin olo tuntuu kosolti luomisvoimaisemmalta. Tämä siis tarkoittaa sitä, että pyrkiessäni ajattelemaan aavistuksen syvällisemmin kuin mitä perus-apinamoodissa, rauhoitun ja muutun hiljaiseksi. Tämä saattaa myös hämätä ihmisiä, jotka kokevat minut äänekkääksi pää-ääliöksi. Että mikä sitä nyt ärsyttää ja haittaa. No ei mikään. Aikansa kutakin. Voin myös sanoa, että jos minun pitäisi olla koko ajan hiljaa, saattaisin räjähtää. Sanottavaa kun on, ja itsekritiikki on sen verran löyhä että sen sanottavani viitsin myös sanoa.

Mutta mutta. Asiaan. Kerron nimittäin pari asiaa siitä, mikä on lemmessä merkityksellistä. Vanhoja totuuksia, mutta omakohtaisesti ne iskivät vasta taannoin, joten mainittakoon mitä olen oppinut.

Ensimmäinen asia on se, että lähes yhtä tärkeää kuin se, miten paljon toisesta välittää on se, millaiseksi muuttuu suhteessa. Olen jälkeenpäin tutkiskellut käytöstäni eri tilanteissa ja huomaan, että kun minulla on jotain "menetettävää", saatan suhtautua hyvinkin mustasukkaisesti ja tiukkapipoisesti asioihin, jotka muussa tapauksessa hyväksyisin suoraan. Ehkä tässä on vähän samaa ideaa kuin bileissä - siellä saa tehdä mitä vain, kunhan niitä ei järjestetä omassa kämpässä. Silloin se sama helikopterin heiluttaminen tenupäissään olohuoneen mahonkipöydällä ei tunnu yhtään hyvältä idealta. Jutut, jotka siis suhteen ulkopuolella kertoisi kelle vain, alkavat yhtäkkiä tuntua loukkaavilta. Mitähän helvettiä siis? Tällöin pyrin menemään tilanteen "ulkopuolelle" ja arvioimaan sitä objektiivisesti. Että mahdatkohan nyt Tuomas vähän ylireagoida taas.

Toinen asia on se, että ihmiset kasvavat jossain vaiheessa niiksi ihmisiksi, joita tulevat olemaan. Matkalla he omaksuvat eri rooleja kokeillessaan, keitä heistä tulee, etsiessään omaa itseään. Jos nyt käy niin, että rakastuisi ihmiseen, joka on vasta matkalla, voi käydä niin että välittää enemmän siitä keskeneräisestä hahmosta kuin siitä valmiista ihmisestä. Ehkä tämän takia kuulee usein sitä lausetta "et ole se henkilö, johon rakastuin" - vai johtuuko se enemmän tuosta ensimmäisestä kohdasta?

En tiedä. Mutta se on ihan hyvä, että tunnistaa luonteestaan dynamiikan ja ymmärryksen siitä, että on ihan okei, että käytös muuttuu tilanteen mukaan. Kunhan tiedostaa missä vaiheessa homma menee överiksi ja milloin ei.

Edelleen: itsetutkiskelu on hyvä idea, jos haluaa joskus oppia ymmärtämään muitakin ihmisiä.

Tissit

2007-08-13T20:26:00.003+03:00

Antakaahan kun kerron vähän tisseistä. Tai oikeastaan, miten niihin tulisi suhtautua. Neljän oluen simassa, so there.

Joitakin aikoja sitten menin ja möläytin (ks. sammakko-juttu) eräälle naispuoliselle tuttavalle hänen t-paidastaan että "onkohan tuo sitä stretch-trikoota kun tissit näkyy noin hyvin". Idioottimainen kommentti sai varsin typerän vastakaneetin: "Tuijotatko sä mun tissejä?" johon vastaus kuului että "Jos ne on noin esillä niin miksei niitä saisi katsoa".

Myönnän. Typerää. Infantiilia. Ääliömäistä. Mutta siltikin siinä piilee totuuden siemen: miksei niitä voisi katsoa? Pukeutuvatko naiset tosiaankin "itseään varten" vai voisiko olla että jatkuvan sheivauksen ja alushousujen rajojen katsomisen taustalla olisivatkin muut ihmiset? Voisikohan se olla niin? Uskon että näin on. Ainoastaan idiootti tekisi yhtä keinotekoisia säädöksiä pukeutumisensa suhteen. (Tästä ei tietenkään pidä vetää mitään johtopäätöksiä, pukeudunhan itsekin usein sillä periaatteella, että näyttäisin hyvältä kanssaihmisille. Olen siis itseäni huoraava vaatepelle. Iso kyynel.)

Mielestäni ihminen on pääasiallisesti kaunis. Siis jos miettii tätä leonardodavincimaisella otteella ja katsoo sitä viisikätistä miestä, sitä joka on tuttu Da Vinci -koodista. Nainen, se vasta kaunis onkin. Jos henkilökohtaisesti pitäisi mainita yksi kauneimmista asioista, se on nainen, jonka alaston vartalo on jännittynyt aavistuksen takakenoon, ja tästä kyljen ja rinnan siluetti. Todella kaunista. Rakkaat lukijanaiset, menkää ja katsokaa tämä peilin edessä. Ottakaa paita ja rintsikat pois (itse asiassa, riisuutukaa täysin alasti) ja nojatkaa taaksepäin aavistuksen itseänne jännittäen. Kaunista. Ja tätäkö ei saisi katsoa? Meinaatteko tosiaan, että luomalla katseita jumalaiseen ruumiilliseen temppeliin olisimme jotain kuolaavia pervoja?

Jos kesä on kuuma, niin se on vain korkeampien voimien vihje siitä, että kannattaa vähentää vaatetusta. Tsihihii.

I've loved these days

2007-07-19T21:22:00.000+03:00

Hyvä lukijani, sinä kuolet. Minä kuolen. Me kaikki kuolemme. Sille emme mitään voi, might as well live with it (pun intended).

Niinkin iloinen mies kuin normaalisti olen, mietin usein kuolemaa. En masentuneesti enkä itsetuhoisesti, vaan koen tuohon rajanylitykseen liittyvän paljon asioita, joita emme voi ymmärtää. Kuten esimerkiksi aaveet.

Yleisesti ottaen kun aaveista puhutaan, kerrotaan usein, että niitä nähdään vaikkapa rautatieristeysten lähistöllä. Tarinan mukaan jossain joku lapsikatras oli kuollut risteykseen ja nyt jos auto pysähtyy sen risteyksen kohdalle, se liikkuu itsestään eteenpäin pois, näiden lasten työntämänä. He ovat tuon risteyksen suojelijoita, pelastavia enkeleitä. Mutta miksi he ilmestyvät aina juuri tuohon kohtaan? Miksi kummituksia nähdään aina tietyissä paikoissa? Minulla on teoria.

Oletetaan näet, että ihmisen henki ei kohoa mihinkään suuntaan, vaan astuu toiselle puolelle juuri sillä kohtaa missä henkilö sattuu kuolemaan. Koska kuolema saattaa olla traumaattinen kokemus (ainahan puhutaan että aaveilla on "selvittämättömiä asioita" ja se saattaa muun muassa olla hankkia turvalaitteistoa tasoristeykselle jossa ovat itse heittäneet henkensä) niin silloin aaveet tulevat takaisin suojelemaan. Tai kummittelemaan.

Mutta miksi aina samaan paikkaan? No, mietitäänpä että menette ensimmäistä kertaa vaikkapa Turkuun. Katsotte kartasta tietyn reitin ja lähdette siitä ajelemaan sinne. Kun lähdette Turusta pois, on luultavinta, että ajatte samaa reittiä, mutta eri suuntaan. Ette lähde minne sattuu, koska saatatte eksyä. Joten tulette turvallista reittiä tismalleen samaan paikkaan josta lähditte.
Entä ne kaverit, jotka lähtevät seikkailemaan minne sattuu? No, tiedätte varmaan "lost souls"-käsitteen...

Joten voidaan olettaa että näiden tyyppien ovi tuonpuoleiseen on juuri siinä kuoleman paikassa ja sitten jos siitä pidemmälle harhailee, niin hukkuu taas sinne missä kadotetut sielut ovat. Joten siksi aaveet ilmestyvät vain tiettyihin paikkoihin. Ne ovat lomareissulla.

Asiasta toiseen, olen miettinyt myös hautajaisiani. Kuolevaisuutensa tunnustamisen myötä alkaa suhtautua ihan normaalisti siihen, miten haluaa monttubileensä pitää. Pohdiskelin joskus, että tuhkani voitaisiin sekoittaa ruutiin, kirjoittaa sillä maahan kaunokirjoituksella "That's all folks!" ja sitten se sytytettäisiin. Kuuluisi vain *tsuhh* ja Tuomasta ei enää olisi. Siisti, simppeli ja aika humoristinen tapa lähteä. Jälkeenpäin vieraat menisivät ja nauraisivat, koska naurattaa olen elämäni aikana halunnut ja olisi ikävää, että viimeisissä bileissä, joissa käyn, ihmiset itkisivät. Ei toki. Haluan että hautajaisissani tarjotaan hyvää ruokaa ja hyvää juomaa ja ihmiset nauravat ja kertovat vitsejään. Haluan, ettei äkillinen poistumiseni pilaa hyvää fiilistä.

Sillä mitä elämä on jos vain suremme? Ei mitään. Ja voin nyt luvata tässä odotellessa, että jos minusta äkillisesti aika jättää, niin ei minun puolestani tarvitse surra. Se oli vain sitten minun aikani. Tietysti menetys itkettää, mutta mielellään muistellaan niitä hyviä aikoja. Toivottavasti tosin näitä bileitä ei tarvitse vielä ainakaan seuraavaan 60-70 vuoteen pitää. Vielä on paljon tehtävää ja vielä enemmän nähtävää. Things to see and people to do.

Mutta koska aikani on rajallinen, kuten myös teidän, vapautan teidät tämän tekstin lukemisesta nyt. Menkää ja tehkää asioita, eläkää elämäänne ja rakastakaa. Minä voisin yrittää tämän kirjoituksen päätettyäni samaa.

Pussataan kun tavataan.

Yes, but is it art?

2007-07-05T11:57:00.001+03:00

Olenkohan käyttänyt tuon otsikon jo aiemmin? Entäs sitten, nyt käytin. Mutta tämä on kavalaa - joku on päätynyt tänne blogilistan kulttuuri-merkinnällä. Eli olen joskus ilmoittanut, että aion kirjoittaa tänne kulttuurista ja nyt tuo ilmoitus on lunastettava. (Okei, Fiktiivisissä keskusteluissa on määritteinä sekä seksi että väkivalta, mutta se nyt on uskottavaa.)

Mutta kulttuuri, kulttuuri. Mitä se on se kulttuuri? Joitakin aikoja sitten olin bileissä, jossa juttelin belgialaisen kulttuuritutkijan kanssa, ja esitin hänelle oman näkemykseni kulttuurista: tietty määrä ihmisiä tietyllä alueella käyttäytyvät tiettyjen sääntöjen mukaan ja näin ollen heillä on yhtenäinen toimintatapa joissain asioissa. Mutta painotin, että kyseessä on raaka yleistys. Sain henkisesti turpaan ja pahoja katseita, kun kulttuuritutkija ilmoitti että "ei se noin mee, oot väärässä, sun kaltaiset ihmiset pilaa kulttuurin maineen" jne. Pilaan kulttuurin maineen? Minkä kulttuurin? Yleisesti? Vai jonkun tietyn? Olenko pilannut joensuulaisen skinikulttuurin maineen? "Ei sitä saa kutsua kulttuuriksi kun se on kauheeta." Just.

Yritin tentata, että mitä se nyt on se kulttuuri, mutta tyyppi ei vastannut. Sanoi vain, että ei sitä voi selittää ja jos haluaisin tietää niin pitäisi lukea tuhat kirjaa. (Uskoisin, että olen muuten ehkä lukenutkin sen verran kirjoja, mulla menee todella monta vuodessa.) Joten nyt on niin, etten oikeastaan voikaan kirjoittaa kulttuurista mitään, koska en todellakaan tiedä mitä se kulttuuri on.

Lähdetään siis perusoletuksista ja stereotypioista. Kulttuuri on taidetta, elokuvaa, balettia, oopperaa, teatteria, kirjallisuutta... ja kulttuurinharrastajat ovat vähän nuhjuisia punaviinilasi kädessä kaikkea analysoivia takkupäitä? (Olen nähnyt kyllä heitäkin.) Jep. Ja kaikki blondit ovat tyhmiä ja kaikki mustalaiset ovat varkaita. Ei mee jakeluun enkä usko. Sitäpaitsi kulttuuri on sanana liian suppea käsittämään niin paljoa asioita. Jos kerran samaan nivaskaan pitäisi paitsi lukea ihan yhteiskunnallinen elämä, taide ja toimintatavat, niin kulttuuri tosiaan voi merkitä melkein mitä vain.

Siksi minusta on vähän typerää lähteä sanomaan, että "et sinä voi ikinä ymmärtää kulttuuria" - miksen voisi? Jos kulttuuri voi olla mitä vain, niin enkö minä voi sitten ymmärtää sitä osaa johon tuo leima on lätkäisty? "Mutta ei kulttuurille voi laittaa mitään leimaa". Tulee mieleen kun tässä pari yötä sitten eräs tyyppi selitti elämänfilosofiaansa, vedoten siihen että olemassaolo luo säännön ja ainoa säännöttömyys olisi olemassaolemattomuus, mutta silloin se säännöttömyys olisi olemassaolemattomuuden sääntö ja... Eli jos menee liian metaksi, niin silloin aletaan puhua ympäripyöreitä ja hommassa ei ole mitään järkeä.

Siksipä nyt kerron TOP-5-kulttuurielämykseni:

Elokuvat
Konsertit
Teatteri
Kirjallisuus
Ooppera

Eiks se noin mee? Paitsi että onko urheilu kulttuuria? Silloinhan urheilusta kerrottaisiin kulttuuri-uutisissa ja...

Belgialainen oli oikeassa. En minä tajua tästä hevon helevettiä. And I intend to keep it that way, koska minusta tuntuu että tässä tapauksessa tieto lisää tuskaa.

Sillisalaattia

2007-07-02T18:28:00.000+03:00

Minä en tiedä mistä minä kirjoittaisin, mutta haluan päivittää Ajassa irrallaania. Siksi tässä päivityksessä kirjoitan enimmäkseen tajunnanvirtaa, eikä minulla tässä vaiheessa ole hölkäsen pöläystä, mihin lopputulokseen tulen päätymään ja mistä asiasta. Tästä saattaa siis tulla mielenkiintoista.

Kirjoitan tätä baarista, mbarista tarkalleen ottaen. Paikassa on ilmainen langaton netti ja tulenkin tänne usein nörtteilemään ja nauttimaan samalla lattea tahi olutta tai jotain. Tulee jotenkin sellainen fiilis että olisi enemmän kytköksissä "urbaanin kaupungin sykkeeseen". Yeah right. Tällä hetkellä minua ärsyttää eniten se, että kaksi (eikun kolme) minulla kesken olevaa kirjaa eivät yksikään ole muassani. Nämä ovat Erlend Loen Doppler, Neil Straussin The Game ja Chuck Palahniukin Invisible Monsters. Täytyy siis seuraavaksi poiketa kirjakaupan kautta ja hankkia sieltä uusi pokkari ah niin kasvavaan literaarisen omistukseni sarjaan. Sillä oli Jörn Donnerista mitä mieltä tahansa, lukeminen kannattaa aina.

Minua ei harmita enää nykyään. Muutamia kuukausia aiemmin saattoi ihan suoranaisesti vielä vituttaa ainakin jotkin asiat henkilökohtaisessa elämässäni, mutta nyt on sellainen fiilis että en ole elämääni lainkaan tyytymätön. Puran ainoastaan ärtymystäni maailman asioihin tuonne toiselle puolelle. Pitäisikö siis olla täällä hiljaa? Että kun olet tyytyväinen, pidä turpasi kiinni! Pian tilanne saattaa olla taas aivan uusi ja siinä vaiheessa koet että olisi kannattanut olla hiljaa silloin kun kaikki oli vielä hyvin.

Nääh.

Haluaisin kommentoida jotain asiaa, mutta pääni on tyhjä. Olen kirjoittanut taas liikaa ja lukenut liian vähän. Ehkä huomenna alan taas pohtia jotain ja saan ajatuksen tarpeeksi valmiiksi kirjoittaakseni sen tänne.

Siihen asti voisin etsiä jotain hyvää luettavaa, tavata ihmisiä ja ehkä tehdä uusia kappaleita. Ja ehkä jonain päivänä voisin äänittää jonkin biisin ja laittaa sen tänne kuultavaksi.

Silloin sanat saisivat äänen. Tekisikö se sanoista uskottavampia? Tuskin. Mutta ajatuksena se on sen verran kiehtova, että minun tulee äänittää pian parikin kappalettani.

Sitä odotellessa.

Social dynamics

2007-06-28T17:29:00.001+03:00

Tämä tässä on dynaaminen Ajassa irrallaan -päivitys. Se vaatii lukijaltaan jo jonkin verran. Lisäät vain mukaan tarvittavat asiat ja vot, päivitys on valmis! Kokeillaan.

aloitus

asian esittely, mediakulttuuriviittaus

asian käsittely, kaukaa haettu esimerkki

asiasta eksyminen

asiaan pikainen palaaminen

summa summarum

Eikö ollutkin helppoa? Pari tyhmää vitsiä väliin ja se on siinä!

(Disclaimer: Tämä päivitys on tarkoitettu henkilöille, jotka eivät jaksa lukea pitkiä päivityksiä ja sitä voi käyttää uudestaan ja uudestaan.)

1-2-3-4-5 ja kuusi on ruotsin sex

2007-06-27T11:44:00.001+03:00

Hämmentävän outo otsikko, mutta jostain aivoin takaa se kumpusi. Tarpeeksi absurdi että pidän sen. Jeps.

Olen halunnut päivittää taas Ajassa irrallaania ja Fiktiivisiä keskusteluja monta kertaa, mutta en yksinkertaisesti ole ehtinyt. Työt ovat pakanneet päälle tai en ole ollut koneen ääressä tai sitten kun olen vihdoin päässyt naputtamaan juttua, pää on ollut aivan tyhjä. En ole osannut sanoa mitään sanomisen arvoista. Ja Henry Rollinsia lainatakseni: "Who the fuck do I think I am?" Siis siinä mielessä että kuka hemmetti ylipäänsä haluaisi kuulla näkemyksiäni maailmasta. Tulin siihen lopputulokseen, että sou fak ja päättelin että Suomi on vapaa maa ja siksi olisi jopa epäreilua esi-isien taisteluita kohtaan, etten avaisi suutani ja kertoisi mielipiteitäni, piti joku niistä tai ei. (Merkatkaa viiva seinään, oli varmaan kauimpaa haettu selitys ikinä.)

Mutta mutta. Puhutaanpa asioista jotka kiinnostavat lukijoita. Minun on pitänyt kirjoittaa aiheesta jo aiemminkin (siinä vaiheessa kun Fiktiivisiä keskusteluja meni suosiossa ohi Ajassa irrallaanista) mutta tässäpä päivän epistolan aihe: riiustelu ja seksi. Jep, teen sen mistä aiemmin piikittelin maailmaa (vai piikittelinkö, luen mielelläni aiheesta). Iso kyynel.

Ja olen myös todella hidas, yksi ajatelmien pohjana olevista teoksista on Neil Straussin The Game, suomeksi Pelimies (kammottava suomennos, mutta aika tarkka) joka on ollut luettavana jo vuodesta 2005. Itse ostin omani alesta Tallinnanmatkalla spontaanisti. Tähän mennessä näitä suhdeteorioita ovat ehtineet käsitellä kaikki isot lehdet ja useat blogit. Jopa City-lehti tekaisi jutun taannoin, joten olen TODELLA myöhässä.

En voi sanoa olevani Mr. Loverman tai mikään muukaan maailmojasyleilevän gigolomainen superromantikko. Granted, pyrin tietynlaiseen idealismiin ja siihen että ihmiset etsivät toisistaan rakkautta ja läheisyyttä ja haluavat olla toisillensa hyviä. Jokainen etsii intohimoa ja tahtoo tulla halutuksi. Mutta ettäkö hyppäisin joka ilta kukasta kukkaan ja panisin kaikkia vastaantulevia? Siihen ei ole minulla motiiveja saati rahkeita. Mainittakoon tässä, että aikanaan pitäessäni taukoa Muusikoiden.net-foorumista kävin tutustumassa muihin foorumeihin joita netissä kulkee ja palloilin hetken aikaa City-lehden foorumilla. Sinne pesiytyneet henkilöt olivat niin...ei-minä.

Mutta jonkin verran tiedän seksistä. Itse hydrauliset toiminnot voi käydä tsekkaamassa alaan vihkiytyneiltä nettisivuilta tai Canal+:n yöllisistä leffatarjonnoista, minua kiinnostaa enemmän valta. Tai vallan jako. Minua nimittäin yksinkertaisesti raivostuttaa se, että ihmiset yrittävät saada parisuhteessa päätösvallan itselleen pihtaamalla. "Saat seksiä jos mennään huomenna Ikeaan." Mitä helvettiä? Miksi ihmeessä siihen pitäisi asettaa tuollainen ehto? Sama juttu Tallinnassa, näin strippibaarin. Nyt näkisi halvalla tissit. Miksi minä maksaisin siitä, että joku näyttää minulle tissit? Ei mene jakeluun.

Kas kun minä näen seksin kauppatavarana ainoastaan vaihdantatalouden silmin. Sinä annat minulle seksiä, minä annan sinulle seksiä. Minä saan nautintoa ja annan siitä vastineeksi nautintoa. Muu valuutta ei täällä käy. Tajuntaani ei mahdu, miten joku osaa puhua niin hyvin toisen pussiin, että pitää SEKÄ rahat ETTÄ nautinnon.

Legitiimejä vaihdantatilanteita:

Ylihuomenna mennään Ikeaan, jos saan tänään mennä poikien kanssa baariin
Kokkaan tänään jos sinä hoidat tiskit
Olen kuskina, jos maksatte kokikset

Mennään tilanteen mukaan. Jos toisen mielestä seksi on niin helvetin epämiellyttävää, että siihen pitää kytkeä joku ehto niin perkele, käsi on myös lähellä. Minä en ainakaan hyväksy. Ja haluaisin jälleen kerran pyytää anteeksi sitä, että teen tästä sukupuolisidonnaisen asian (todistakaa minut vääräksi, jos olette kokeneet toisin), mutta en ole yhdenkään miehen nähnyt koskaan olevan se ehtoja saneleva osapuoli. Tämä saattaa johtua yksinkertaisesta vertailusta:

100 miljoonaa siittiötä päivässä vs. 1 munasolu kuukaudessa.

Eli nyt järki käteen perkele. Seksi on kivaa, muttei se ole maailman merkittävin asia. Jos toinen on niin välinpitämätön, että haluaa palveluksia siitä hyvästä, että harrastatte seksiä, on todennäköistä ettei hän ole mukana hommassa tosissaan itse aktinkaan aikana, mikä kääntyy suoraan huonoksi seksiksi. Ja kaikki jotka ovat koskaan harrastaneet huonoa seksiä tietävät, että se on TYLSÄÄ. Vähän kuin vuokraisi kaikkien hehkuttaman elokuvan ja se olisikin ihan huono. (Huonojen Analogioiden Mestari 2007, kiitän.) Miksi sellaisesta haluaisi antaa vielä jotain ylimääräistä?

No niin, kun seksistä päästiin, niin sitten puhutaan riiustelusta (okei, ehkä myös vielä vähän seksistä).

Neil Straussin kirja The Game kertoilee miehen kasvusta nörtistä maailmanluokan naisteniskijäksi (minkä kaikki te jotka ette ole asuneet tynnyrissä viimeiset kaksi vuotta tiedätte). Tässä ohessa tulee määriteltyä miehen ja naisen keskinäistä dynamiikkaa ja tullaan luoduksi oletus, että nainen etsii ensisijaisesti alfaurosta, joka on lauman johtaja - ja lauman johtajuuden saa aikaan siten, että käyttäydytään eri tavalla kuin muut. Ideana on se, että keskinäisessä kontaktissa alakynnessä on se, joka janoaa kiinnostusta toiselta. Tämän vuoksi naiset eivät (teorian mukaan) arvosta miestä, joka tarjoaa heille juomaa, koska he tietävät olevansa tilanteen herroja (tai no, rouvia). Eikä siinä mitään, asiassa on varmasti totuuden siemen siinä mielessä, että tunnen kauniita tyttöjä jotka käyvät tasaisin väliajoin baareissa juomassa mutteivät maksa yhdestäkään drinkistään senttiäkään, niitä tarjoilevat miehet jotka yrittävät epätoivoisesti saada tytön kiinnostumaan itsestään.

Tämän takia Strauss kertoo Mystery Methodista (joka pohjautuu Mystery-nimisen pelimiehen teoriaan) jossa naiseen suhtaudutaan aktiivisella välinpitämättömyydellä. Oletteko huomanneet, että teihin ihastuvat aina ihmiset joista ette kummemmin välitä kuin kavereina? Jep, tähän teoria perustuu. Simuloituun välinpitämättömyyteen. Ideana on leikitellä toisella kuin kissaa langanpätkällä.

Kuulostaako julmalta? Niin minustakin. Lähtökohtaisesti iskemisperiaate toimii varmasti, se on tehokasta sosiaalista manipulointia, miksei. Mutta lähteekö tällöin tutustuminen oikein, kun se lähtee valheellisista lähtökohdista? Silloinhan suhde lähtee väärälle jalalle jo aluksi. Jos etsi vain yhden illan hekumaa, niin miksipä ei. Jotenkin vain olen tullut siihen käsitykseen, että seksiä kannattaa harjoitella sen uuden partnerin kanssa, että molemmat osaavat "tanssia" toisen kanssa hyvin ja jännittämättä. Jos on joka ilta eri tyyppi sängyssä, niin ne jaloille tallomiset sattuvat uudestaan ja uudestaan. Paitsi jos uskoo sellaiseen yleispätevään "sex god"-juttuun, mutta siinä tapauksessa kaikki saisivat kiksinsä samoista asioista ja siihen en usko. Toiset tykkäävät siitä että näykitään niskasta, toiset taas polvitaipeen hivelystä. Jos oppii toisen mieltymykset hyvin, voi uskoakseni tarjota toiselle jatkuvasti parempaa seksiä.

Entäpä jos haluaisi pidemmän ja vahvemman suhteen? Entäpä jos tietää, että sopisi toiselle, mutta tietää myös että oma ulosanti olisi aluksi niin epävarmaa ja teennäistä, ettei toinen jaksaisi ylläpitää kiinnostusta aluksi, olisiko silloin sallittua käyttää tätä metodia luodakseen ensin valheellisen mielenkiinnon tunteen ja sitten pikkuhiljaa hivuttaa se oma itsensä myöhemmillä tapaamisilla mukaan? Kuulostaa vaaralliselta ja epärehelliseltä ja kaiken kaikkiaan "purkkaratkaisulta".

Uskon näin: luontevimmin mielenkiintoisen suhteen saavuttaa olemalla rohkeasti oma itsensä, niin typerältä kuin se kuulostaakin. Periaatteessa ei ole väliä sillä mitä sanoo, sillä ihminen joka puhuu asioita joihin uskoo, näyttää ja kuulostaa vakuuttavalta ja tämä vaikuttaa kehonkieleen joka oikeasti on 90% ulosannistamme. Eli jos nörttipoika puhuu autoista ja tisseistä särisevällä äänellä, hän oikeasti antaa 90% ulosannistaan tärisevänä ja ahdistuneena yksilönä joka ei tiedä mitä tekee.

Jos taas hän puhuu Debian-servereistä ja Linux-kerneleistä rinta rottingilla ja vakuuttuneesti, rauhallisesti ja artikuloiden matalalla äänellä, hän antaa 90% alfauroksen vaikutelman. Ja tämä taas näkyy ulospäin itseluottamuksena. Tuon Mystery Methodin ajatushan on luoda simuloitu itseluottamuksen tunne ja itsesuggestiolla vahvistaa sitä kunnes se on aito. En epäile hetkeäkään etteikö aito itseluottamus ajaisi saman asian. Ja miten se itseluottamus löytyy? Uskomalla itseen, uskomalla omiin ajatuksiin ja fiiliksiin.

Ja uskoisin, että samalla rahalla kun opettelee uskomaan itseensä naisia iskeäkseen, voi myös hyötyä siitä itseluottamuksestaan muuallakin elämässä, uskaltaa kokeilla asioita, matkustaa eri paikkoihin ja loppujen lopuksi elää elämänsä iloisempana ja onnellisempana kuin mitä muuten.

Uskoisin.

Rock 'n Roll 'n Blues 'n Jazz

2007-06-19T12:08:00.001+03:00

Kävin sitten festareilla, eikä se väärin liene. Suoritin Provinssirock-nimisen festivaalin kourassani aikanaan parketin kanssa yhteenkuuluvuutta kokenut Yamahan akustiseni, joka korvasi edellisen nylonkielisen festarilandolani. Festarilandola oli Röytö, Yamahasta tuli nyt soihdun eteenpäin kuljettua tietysti Röytö II. Haluaisin tässä samalla kiittää ystäviä ja tovereita joiden kanssa tuli seurattua yhtyeitä ja puhuttua kosolti jöötiä jos mistä ja jos kummasta. Eli tattis vaan Sami, Jänkä, Katja, Mia, Tea, Santtu, Sini ja muut ystävät ja tuttavat joihin kontaktia otin tuolla.

Jonkun verran tuli myös hengattua yksinään, siksipä kännykässäni onkin ranskalaisilla viivoilla laiteltu kolme otsaketta, joista aion kirjoittaa yhteiskuntameininkistä juttua yläotsikolla Provinssimietteitä. Tämän blogitekstin ideana taas oli vain kertoa tuosta, joten tähän loppuun voisi vain kirjoitella jotain täysin satunnaista, etteivät lukijat ajattele taas että helevetti, kylläpäs se halvalla yrittää päästä. Että päivityskö tämä muka hä. En ala, en kertakaikkiaan ala.

No, mainitsen tässä että olin melkein pelimies eli "Melkein sain mutta kukkaan ei antanu". Tarina menee jokseenkin näin:

Mukanani Röytö II menin Isoon teltan viereiseen Foster's- olutkaljatelttahäkkiin. Siellä sievä myyjätyttö huomasi kitarani ja niin alkoi keskinäinen lyhyt dialogi:

- Voitsä soittaa mulle?
- Anna numeros niin soitan.

Tyttö meni hiljaiseksi. Vaati kuitenkin saada kuulla musiikkia. Soitin Danko Jonesin First Datea. Tosi sulavaa, joo. Ensi kertaa ei tule, mutta jos tulee, olen varmaan vielä tökerömpi.

Siihen asti täältä tähän. Nyt alan muotoilla noita ajatelmia.

Snap crackle pop

2007-06-07T12:48:00.001+03:00

Tapahtunut sitten viime näkemän:

Nettikirjoittaja Tuomas ajoi skootterilla töihin. 150 metriä ennen työpaikkaa oli loiva nousu, jonka perään heti lasku. Laskun kohdalla oli syvähkö töyssy. Skootterin etupyörä osui töyssyyn ja kas vain, niinpä Tuomas lennähti ohjaustangon ylitse oikean kätensä päälle ja sen jälkeen vielä menopeliään syleillen laahautui muutamia metrejä asvalttia pitkin.

Että rok the jazz vaan teillekin. Hämmästyttävää kyllä selvisin vain muutamilla ruhjeilla, vaikka rämähdinkin painolla käteni päälle. Täräys oli kuitenkin sen verran kova, että kolmisen päivää kädellä ei juuri säryltä voinut tehdä mitään - eikä kirjoittamisestakaan tullut oikein mitään. Siksipä Ajassa irrallaan jäi päivittymättä, vaikka keksinkin lukuisia asioita, joista kertoa. Ne onneksi raapustin ranskalaisilla viivoilla vihkonkulmaan, joten todennäköisesti avaudun niistä taas joku kerta.

Nyt olen saanut selvitellä työtapaturmavakuutuksia ja miettiä mihin tilittää taksilappuja, koska työpaikassani sairaanhoitoa saavat ainoastaan "internalit" eli firman sisäiset ja "eksternaalit" eli ulkoistetut konsultit (minä) joutuvat käyttämään eri sairaanhoitoa. Ei oo heleppoa. Olen törmännyt huikeisiin määriin byrokratiaa ja äkkiseltään tulee mieleen, että on se nyt kyllä kun pitää katsoa nimilapusta, että saako hoitaa ja tutkia ja jos ei niin miksi.

Tosin hyvänä puolena on se, että tämä tapahtui työmatkalla. Näin ollen vakuutukseni on varmasti kohdillaan. Huonomminkin olisi voinut myös käydä, olisin saattanut mm. halvaantua tai kuolla. Nyt vain sain joitakin ruhjeita ja hetkeksi kipeän käden. Iso kyynel.

Mutta mitäpä olisi kesä ilman asvaltti-ihottumaa. Ihan tulee lapsuus mieleen.

An acquired taste

2007-05-31T23:25:00.000+03:00

No mitäs hemmettiä se Tuomas tänään kokkailee. Vattöfak, paistettua vuohenjuustoa ruisleivän päällä. Hyi yäk, en syö, siinähän on raakaa punasipuliakin muassa. Ja herkkukurkkua. Ja mitä, juotko muka viiniä sen kanssa. Hapanta, yäk yäk yäk.

Tämä olisi voinut olla mielipiteeni joskus vuonna kasikuus, tuli tukkahevi, siit on ikuisuus. Tai siis. Lapsena sitä ei oikein osannut arvostaa vahvojen makujen nyansseja siinä mielessä mitä nykyään. Kuten joskus aiemminkin sanoin, kiinnostukseni ruoanlaittoon nousi yhdeksänteen potenssiin siinä vaiheessa kun muutin omilleni ja tajusin ettei se olisikaan oikeasti maailman paras juttu, jos söisi viikon ajan putkeen maksalaatikkoa ja mikrohampurilaisia. Itse asiassa moinen prosessoitu mönjä onnistuu nykyään tukkimaan suonistoni varsin hyvin ja aiheuttaa vielä sopivan määrän närästystäkin päälle.

Jossain vaiheessa kun rahatilanne mahdollisti ravintoloissa käymisen useammin kuin kerran vuodessa, päätin irtautua perisuomalaisesta "nyt mennään ravintolaan syömään ja koska mennään niin tilataan pippuripihviä kun se on listan kallein ja ainaskin hyvää"-mentaliteetista. Ei herraisä, ravintolan funktio on se, että sen listalla olevat ruoat ovat KAIKKI hyviä! Ei tilaamaton ruoka pitkään viihdy listalla, se on vissi ja varma!

Päätin siis tehdä periaatepäätöksen ja tilata joka kerralla ravintolassa eri ruokaa. Ja niinpä on käynyt, että ruokavalioni on muuttunut huomattavasti kalaisammaksi ja kasvismaisemmaksi pikkuhiljaa, kun on huomannut, että löytyy asialleen omistautuneita kokkeja. Ja tämän monipuolisuuden tähden myös häränpihvi maistuu paljon paremmalta, kun sitä ei joka ravintolakäynnillä napaansa ahda.

Väittävät, että ranskalaiset olisivat pelkureita, mutta juuri se kansa on ottanut selville, että etanat ovat syötäviä. Tilasin siis kerran ihan kiinnostuksen vuoksi etanoita valkosipulivoissa ja hyvä jumala että olikin hyvää. Tosin valkosipulivoihin upotettu ihanmikävaankin olisi hyvää, luulen ma. Tarpeeksi voita ja kermaa ja mistä tahansa tulee herkullista.

Mutta niin se on - aikuistuessa makuaisti kehittyy pikkuhiljaa happamampaan suuntaan ja lapsuuden makeat maut eivät enää maita yhtä hyvältä. Eivät ranskanleivät ja vaaleat pullat kiehdo, eivät makaroonilaatikot ole maailman parasta ruokaa. Ja moniko meistä tunnustaa syövänsä yhtä paljon karkkia kuin pienenä? Tai odottavansa karkin ostoa?

Pienenä karkista ei tullut morkkista. Nykyään jos hotkii liikaa, tulee. Tämä johtuu siitä, että nykyään omilla rahoillaan makeisia hankkiessaan tulee itse ottaneensa vastuun syömisestään. Ehkä sen takia niin monet polttavat savukkeitakin. Oraalifiksaatioon tarvitaan jokin näppärä tuote ja sen ajaa sekä tupakka että namu.

Haluaisin vielä sen verran mainita keskiyöllä voimaan astuvasta tupakkalaista, että luojan kiitos että se tuli ruokaravintoloihin. Pubeissa ja baareissa olisi ollut aika yhdentekevä minulle, mutta siinä vaiheessa jos olen maksanut vajaat kolmekymmentä euroa kokin minulle loihtimasta annoksesta ja viereen tulee Lasse Lehtinen tupruttamaan sikaria, niin mottaan alakoukulla Lassen takaisin brysselin.

"Sometimes a cigar is just a cigar, sometimes it's a big fat brown cock." -George Carlin

Jobipostia

2007-05-27T15:55:00.000+03:00

Sama niitty, sama jätkä. Aurinko paahtaa jälleen kerran brittiläisenvalkeaa helposti punertuvaa ihoani ja minä makoilen viltillä kirjoittamassa juttuja. Pyöräni seisoo jalkaansa tuettuna muutaman metrin päässä kuin lehmipojan ratsu, kun seikkailunsa ovat keskeytyneet hetkeksi ansaitun lepotauon vuoksi. Lukuisia kilometrejä on tullut tämänkin viikonlopun aikana kartoitettua, ennen kuin maanantai saapuu ja on aika siirtyä takaisin sorvin ääreen työpaikalle.

Minulla on siinä mielessä erinomainen työ, että pidän työkavereistani. Työ itsessäänkin on mielenkiintoista, mutta se tuntuisi varmaankin ahdistavalta ja ikävältä ilman mukavaa työyhteisöä. Itse asiassa painotus menee varsin tarkkaan niin, että kaavamainen paskaduunikin tuntuu mukavalta mukavien työkavereiden kanssa, kun taas kiehtovinkin työ menee pilalle kusipäisten yksilöiden takia. Siksi siis ja näistä syistä työni on hyvinkin ihanteellista. Tiimi toimii ja saadaan palautetta.

Olen ollut lyhyen ikäni aikana töissä aika monissa paikoissa. Varastomiehestä tuntiopettajaksi ja sopimuskäsittelijästä vahtimestariksi. Joskus olen ollut graafikko ja reprografi, toisella kertaa valokuvaaja, kolmannella kerralla puhelinmyyjä. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että työyhteisöjä on tullut nähtyä. Toiset ovat tiiviimpiä kuin toiset. Ja toisissa viihtyy paremmin kuin toisissa.

Eniten on tullut nähtyä työyhteisöjä, joissa on tullut mukaan "uutena tulokkaana". Tämä lienee ilmiselvää, sillä ikää ei kuitenkaan ole loputtoman paljon ja jos CV:stä löytyy paljon määräaikaisuuksia, niin harvemmassa, jos missään, paikassa on tullut oltua yli vuotta. Aina on miettinyt sitä hetkeä, kun tämä työ loppuu, että mihin menee ja mitä tekee. Nyt tosin on toisin, soisin ehkä pysyvänikin nykyisessä työpaikassani.

On todella raivostuttavaa, jos työyhteisössä uuteen tulokkaaseen suhtaudutaan ylimielisesti, niin kuin tämä ei tietäisi mistään mitään. Kesätöissä tämän tietysti tajusi. Kun 16-vuotias nöösipoika ajeli nurmikkoa, lieni selvää ettei nöösi tajunnut mitään yrityksen markkinointistrategiasta tahi short-term/long-term -suunnitelmista. Ei. Nöösi ajoi nurmikkoa, tseh tseh. On eri asia kun jo aavistuksen kouluja käynyt ja aiemman työkokemuksen mukaan sisään palkattu 23-vuotias (Bill Gates perusti 25-vuotiaana Microsoftin, eikä oo huonosti pärjännyt, vai onko hä) tulee mukaan briiffeihin ja palavereihin ja saa kuulla että "älä sää mittään sano kun et mittään mistään tiiä". Okei, ehkei hän tiedäkään - VIELÄ - mutta onko se joku syy lähteä diskriminoimaan ja pojittelemaan? Tätäkin on nimittäin nähty. "Tämä ei kuulu sulle millään lailla, sun ei tartte ees miettiä sitä, pompit vaan pillin mukaan yks kaks yks kaks." Eheei ei näin kuulkaa. Vuosia rutiiniin kangistuneet ihmiset eivät edes tajua mikä helpottaisi heidän työtään, ja jos jokainen uuden tulokkaan sanoma kehitysehdotus teilataan vain siksi, että se on uuden kaverin idea, ollaan vähän huonoissa kantimissa. Tosin tietty nöyryys on hyvästä myös uuden kaverin kohdalla - ei kannata alkaa runnoa ideaansa väkisin läpi, siitä saa vain kusipään maineen.

Ylimielisyys, se siis on pahasta. Ja sitäkin on nähty. Toinen ongelma on se, ettei uudelle kaverille välttämättä kerrota mitään, ihan vain siksi että ei tajuta. Perehdytys jää monessa paikassa aivan retuperälle ja sitten ihmetellään, että miksei toi tee mitään tai jos tekee, tekee ihan päin helevettiä. Selkeä perehdytysprosessi on uuden työntekijän kohdalla enemmän kuin paikallaan. Muussa tapauksessa tyyppi tiputetaan yks kaks yllättäen keskelle hulinaa ja luoviessaan omien päätöstensä ja kykyjensä mukaan saa kuulla myöhemmin että "ei me kyllä yleensä näin tehdä" tai "sä et voi luvata tollasia vaan pitää kysyä siltä ja siltä". Tässä tilanteessa uuden kaverin kannattaa siis jatkuvasti nykiä hihasta ja udella että mites tää systeemi nyt toimikaan ja miten me normaalisti tehtiinkään. Jos työkaveri vastaa mielellään ja opastaa, perehdytys toimii. Jos taas uusi kaveri saa vastaukseksi silmien pyörittelyä ja "ou gaad"-lausahduksia, voidaan arvella, että jokin on menossa taas tuuletinta päin, ja se jokin haisee pahalta.

Sitten on niitä työyhteisöjä, joissa on eriytetty johto työntekijöistä - ja johto ei tiedä mitään siitä mitä työntekijät oikeasti tekevät. Siinä tapauksessa saatetaan tehdä "tehokkuusmääräyksiä", jotka ainoastaan aiheuttavat itkua ja hammastenkiristystä työntekijöissä mutta eivät taatusti aiheuta tehokkuuteen minkäänlaista positiivista vaikutusta. Päinvastoin. Sitten työyhteisö joutuu toimimaan paineen ristitulessa, että miten feikataan pomolle, että tehtiin niin kuin he haluavat, vaikka oikeasti tehtiinkin ihan päinvastoin, kun pomon ehdotuksessa ei ole päätä eikä häntää. Vai moniko työntekijä lähtee vapaaehtoisesti näyttämään paperilla pomolle että "sinä olet idiootti ja komentosi ovat typeriä"? Tuskin kovin moni.

Pahinta kaikessa ovat tietysti tietoisesti ilkeät ihmiset. Sellaiset, jotka eivät pidä työkaveristaan ja sen takia yrittävät torpedoida tämän koko elämän. Tämä on työpaikkakiusaamista ja aivan kuten koulukiusaaminen, se on vakava ongelma johon tulee suhtautua tietynlaisella vakavuudella.

Loppujen lopuksi päädytään taas samaan lopputulokseen: oli kyseessä työsuhde, parisuhde, harrastustoiminta tai mikä tahansa, kyseessä on aina joukko ihmisiä joilla on jonkinlainen sosiaalinen interaktio. Ja tässä sosiaalisessa interaktiossa toimiva kommunikointi on todella tärkeää. Se saattaa olla se ratkaiseva faktori, jonka perusteella sitä joko lähtee aamulla iloisena töihin tai pohtii että hakisiko kaupasta tukevaa köyttä.

Lapsuuden loppu

2007-05-24T12:03:00.000+03:00

Kävin eilen passikuvassa. Se on varmin tapa saada itsevarmuus ja luottamus omaan ulkonäköön romahtamaan huikealla vauhdilla. Tällä kertaa näytän viikon meressä kuolleena kelluneelta ylimieliseltä kusipäiseltä transumummolta. So there. On luontevaa ajatella, että passikuva on itse kunkin Dorian Grayn muotokuva. Että sinä päivänä kun näyttää oikeasti siltä, miltä passikuva näyttää, tietää että synnit ovat ottaneet kiinni asti ja peli on menetetty.

Passin uusimisessa tuli väkisinkin miettineeksi sitä kymmenen vuoden sykliä, jonka aikana edellinen passi oli ollut voimassa. Mietin paikkoja joissa olin sen kanssa käynyt, alkaen siitä rippilahjaksi saadusta Portugalin matkasta, jota varten koko sinikantinen paholainen oli hankittu, käyntiä Kaliforniassa ja niitä huikeita leimamääriä joita amerikkalaiset viranomaiset olivat sen täyteen lätkineet ja sitä kuinka Viro oli passini voimassaoloaikana muuttunut EU:n jäseneksi ja näin ollen vanhat Eesti Vabariik-leimat olivat jääneet historiaan.

Ennen kaikkea tuli kuitenkin ajatelleeksi sitä pientä poikaa, joka on 14-vuotiaana valkoisessa kauluspaidassaan ja vesikampauksessaan poseerannut valokuvaajalle passia varten. Silloin oli siirtynyt freudilaisittain pois latenssivaiheesta ja vastakkainen sukupuoli oli alkanut kiinnostaa. Ja tästä olen kirjoittanut jo aiemminkin - draama oli paljon suurempaa ihmisen elämässä. Muistan kuinka joskus yläasteikäisenä pohdiskelimme erään kaverin kanssa, että onko järkevää kutsua eräs tyty käymään pohjoisesta. Lopputulos oli se, että hommassa ei olisi mitään järkeä, koska "mä kuitenkin ihastuisin siihen ja se muhun ja sä tiedät miten hankalia kaukosuhteet on". Looginen olettamusketju meni vähän liian pitkälle. Tosin silloin kaukosuhteiden hankaluudet tiesi vain teoriassa. Eli kovin metsään ei kuitenkaan menty.

Se tyyppi joka matkusti vanhalla passillani, luki antaumuksellisesti kirjoja ja omisti kaikki siihen asti julkaistut Bertin päiväkirjat. Siinä ei ole mitään väärää, sillä jälkeenpäin olen lukenut samoja opuksia ja tullut siihen lopputulokseen, että ne noudattavat hyvin paljon vitsinkerronnan tekniikkaa. Setup-punchline. Ja usein nurkan takaa ja lakonisesti. Saattaa olla, että iso osa kirjoitustyylistäni ja viehtymisestäni stand up -komiikkaan on tullut sieltä. Mutta en minä enää ostaisi. Jotenkin se ei vain iske samalla tavalla. Kuten niin moni muukin nuoruuteen jäänyt asia. Pienimuotoinen pussikaljoittelu aurinkoisena iltapäivänä lämpimällä kalliolla on jees, mutta värjöttely ulkona kaupungilla talvella? Tosin silloin sitä tehtiin enimmäkseen siksi, koska ei juurikaan ollut paikkoja mihin mennä. Nykyään voi käydä anniskeluravintolassa, jos haluaa mennä nautiskelemaan jotain alkoholipitoista. Eikä sen aina edes tarvitse olla alkoholipitoista.

Se tyyppi joka matkusti vanhalla passillani, oli koululainen. Hän ei asunut omillaan eikä käynyt töissä, paitsi kesäisin ja silloinkin vain saadakseen rahaa hauskanpitoon. Ruoka ja peti olivat vanhempien tarjoamia.

Kaikki nämä asiat ovat muuttuneet. Jotenkin en silti jaksa uskoa, että asiat muuttuvat yhtä paljon seuraavan viiden vuoden aikana, mitä minulla tulee tuo uusi biopassini olemaan. Tai kukas sitä tietää. Ehkä viiden vuoden päästä kirjoitan blogitekstiä naimisissa olevana miehenä, jolla on kaksi lasta ja omakotitalo. Tai sitten saatan olla jossain ihan muualla. Yksi asia on kuitenkin varma ja pysyy.

Passikuva on aina kamala.

Pyhä toimitus

2007-05-22T22:29:00.000+03:00

Pieruhuumori on vähän kaksijakoista. On sellaista joka naurattaa ja sellaista joka ei. Tai sanotaan näin, että pieruhuumori ei naurata aina, mutta joskus hyvinkin paljon.

Tässä jutussa tosin ei suhtauduta pieruun lainkaan humoristisesti. Se on vain sivutuote vessakäyttäytymisessä, ja siitä tässä on kyse - vessakäyttäytymisestä. Ja puhun seuraavaksi vessakäyttäytymisen osasta, joka jakaa ehkä eniten mielipiteitä: lukemisesta.

Kyllä, tunnustan asian. Minä luen vessassa. Haaveilen vessakirjahyllystä, jossa olisi oikeaoppinen sekoitelma Korkeajännityksiä, Aku Ankan taskukirjoja, filosofisia teoksia, Tekniikan maailmoja ja Myrkky-lehtiä (tai jotain missä olisi tissejä). Ne oltaisiin kauniisti sijoiteltu genreittäin ja vuosien myötä kellastuisivat aavistuksen.

Mutta kaikki eivät jaa mielipidettäni. Itse asiassa varsin moni varmaankin on sitä mieltä, että vessassa lukeminen on paitsi äärimmäisen typerää, myös infantiilia ADHD-käytöstä - ei kai nyt VESSASSA ollessa tarvitse jatkuvasti jotain viihdykettä? Viimeksi luettiin potalla, ja se siitä! Älytöntä touhua.

Siksi tänään Ajassa irrallaan on näppärä ja interaktiivinen ja gallupoi ah niin aktiiviisilta lukijoiltaan sitä, että saako vessassa lukea vai ei? Onko kyseessä nasta tapa viettää aikaa vai infantiili idiotismi? Yst. vast blogin kommenttiboksiin, parhaasta kommentista palkinto (tuskin mieluinen, tosin).

9 to 5

2007-05-21T16:34:00.000+03:00

Minulla on etäoikeudet töissä. Työnkuva on sellainen, ettei se ihan saumatta tue etätyöskentelyä, mutta jos sattuu olemaan kipeänä tai työ ei oikeastaan vaadi muuta kuin läsnäoloa ja joihinkin sähköposteihin vastaamista, voin olla pois toimistolta ja tarkistella asioita vain läppärin avulla.

Kuulostaa näppärältä, mutta minusta tuntuu että olen vaarassa jäädä ansaan. Workaholiciksi nimittäin ei voi päätyä, jos ei omista etäoikeuksia. Kukaan ei taatusti istu toimistolla 24/7, suurimmat pomot, joiden työ on myös heidän harrasteensa, voivat tehdä työnsä käytännössä puhelimella. En kuitenkaan vihjaa, että olisin workaholic, veikkaanpa että minua voitaisiin tällä hetkellä syyttää enemmän löysäilystä. Mutta eipä tällä hetkellä paljoa puuhaa olekaan.

Mutta miksikö tästä nyt puhun? Lähdin toimistolta, kun oli kaunis päivä ja kerroin että päivystelen loppupäivän etänä. Että minuun voi kyllä ottaa yhteyttä jos tarvitsee jotain. Sanoin, että soittakaa minulle puhelimeen ja kertokaa jos pitää tehdä jotain. Ja tässä on se juttu missä hälytyskellojen pitäisi varmaan soida - että pitäisi olla aina tavoitettavissa.

Veikkaan, että hiljainen hyväksymiseni tilanteeseen johtaa omasta isästäni. Hän on ollut johtavassa asemassa ja koska työluurinsa on yhtä kuin hänen puhelimensa, hän tapasi etenkin ennen vastata työpuheluihin vaikka keskeltä Disneylandia. Sillä onhan niin, että suomalaisen mielestä saapuva kännykkäpuhelu ajaa aina kaiken muun keskustelun ohi ja jos kyseessä on vielä työpuhelu... ei pomolle/asiakkaalle voida lyödä luuria korvaan! Ei se niin mene! Siksi saattaakin käydä niin, että lomapäivä meneekin selvitellessä jotain kinkkistä operaatiota.

Juuri tällaisten tilanteiden takia täytyy toimistolta lähteä silloin kun siellä ei ole mitään tekemistä. Että pyrittäisiin siihen, etteivät päivät täyttyisi pelkästä työstä. Itsekin jätin joskus kipeänä ollessa sairasloman ottamatta ja tein täyden työpäivän kotona. That's a no no. Yhtäkkiä saattaa huomata, että henkinen pääoma ja kroppa sen mukana ovat siirtyneet työpaikan omistukseen.

Haluaisin ajatella, että työ on tehtävä silloin kun sitä on ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Typerin ajatus, mitä tiedän on "teeskentele tekeväsi työtä". Minkähän helvetin takia. Joku saattaisi sanoa että "mitä, väitätkö että sinua ei tarvita täällä?" johon vastaisin että "ei juuri nyt, mutta ensi viikolla tuplasti enemmän ja sen vuoksi minun työsuhteeni on hyvinkin tarpeellinen."

Eihän ihminen syö, kun ei ole nälkä tahi käy vessassa jos ei tarve vaadi. Jos työllä ei ole juuri sillä hetkellä tarve tulla tehdyksi, jos se ei ole kiireellinen ja ehdottoman priorisoitu asia, niin miksi sen pitäisi mennä kaiken edelle? Harvempi ihminen tekee elääkseen sitä mitä rakastaa, useimmat tekevät jotain elääkseen jotta voisivat tehdä sitä mitä rakastava. Jos siis rakastaa työtään avoimella sydämellä ja haluaa tehdä juuri sitä kaikki elämänsä hetket, niin mikäs siinä. Antaa palaa.

Muussa tapauksessa, joku roti.

Kirjoittamisesta ja inspiraatiosta

2007-05-20T17:55:00.000+03:00

Tämä saattaa todella tehdä minusta nörtin. Makaan paraikaa Espoossa viheriällä nurmikentällä, annan auringonsäteiden lämmittää minua pyöräiltyäni pitkän lenkin - ja kirjoitan tietokoneella! Mitä pyhää rienausta tämä on! Nykyajan olminuorikakarat eivät pääse eroon läppäristään edes sen vertaa, että aavistuksen voisivat nauttia luonnosta ja imaista itseensä menneiden sukupolvien kunniakasta etelätuulta!

Joo, olen tuomittu ja syyllinen. Homman nimi on vain se, että ulkona ollessani kirjoitan paljon paremmin. Olen puhunut tästä jo aiemminkin, kuinka kirjoitan mielelläni kahviloissa. Kirjoitan myös mielelläni junassa ja näin ollen on käynyt ilmi, että myös kirjoitan mielelläni ruohokentillä, joita keväisen auringon säteet lämmittävät. Toimisto ja sen loisteputkivalaistus toimivat jotenkin vastamyrkkynä inspiraatiolle, sillä on lukuisia aamuja, jolloin olen katsellut kelmeää valkoista ruutua ulkona tihuuttavan sateen aikana aamulla, kun kahvi maistuu tervalta ja suussa maistuvat kaikki ne epäonnistumiset, joita vuodet ovat mukanaan tuoneet.
Olenkin tosin amatööri. (Ja jollette tienneet, ammattilainen on henkilö joka tekee jotain työkseen, amatööri tekee sitä samaa rakkaudesta, ts. johdannainen sanasta "amor".)

Kirjailijat, he ovat usein ammattilaisia. Minulle tulee kirjailijasta mieleen aina parrakas mies, joka menee yläkerran työhuoneeseensa, katsoo vehreää maisemaa työhuoneensa ikkunan takana, sytyttää piippuunsa tulen ja kevyitä savupossahduksia suustaan päästellen alkaa naputtaa kirjoituskoneella jotakin tämäntyyppistä:

"Mutta enhän minä ollut enää miesmuistiin käynyt Gopher's Hillin pubissa. Sen nukkavieru sisustus ja aavistuksen ruskeaan päin vivahtava mahonkinen isoisältä peritty senkki toivat mieleen kuitenkin ne sunnuntai-iltapäivät, kun olimme isän kanssa palanneet kalasta ja isä oli piipahtanut sisään nauttimaan stoutin. Olimme naureskelleet baarimikon, vanhan Billyn kanssa siitä, kuinka Rutherfordin sillan kiveys olisi liennyt parempi valmistaa kerralla oikein, sillä kaupunginisät olivat siitä jo pitkään murhetta kantaneet. Tämän jälkeen olimme palanneet kotiin, jossa äiti oli valmistanut taimenen ja perunat ja tarjonnut ne tuoreen vastaleivotun leivän kanssa."

Tosin perinteisen kirjailijan roolin lisäksi nykyään myös luemme Tuomas Vimman tyyppisiä teoksia:

"No mä nain sitä sutturaa veskissä ja kiskasin kokat nokkaan. Paskat. Tää rafla ei ollut lähelläkään steissiä ja tää sakki oli sen verran kuutamolla ettei ne tajunneet ees miten GT tehdään. Heitin pomoa middlefingerillä ja poistuin taksiin parempiin bileisiin."

Tai sitten nämä Tom Clancya aavistuksen apinoivat jännärit. Kuten Ilkka Remes.

Ilkka Remestä painetaan vuosittain 500-800 sivua per kirja luettavaksemme, ja tätä olen usein ihmetellyt - voiko Ilkalla olla oikeasti JOKA VUOSI 500 sivun verran sanottavaa tietystä aiheesta? Olettaen siis, että kirjoittaminen itsessään kuluttaa niitä tietovaroja, jotka ihminen on kerännyt itselleen. Tai siis, mietitään tätä vaikka nyt Ajassa irrallaan -blogin kantilta: jos kirjoitan jostain tietystä aiheesta, en voine kirjoittaa asiasta uudestaan, koska pyrkimyksenäni on tehdä kerralla niin perusteellinen kirjoitus aiheesta kuin kykenen kulloisillakin tiedoillani ja käsityksilläni siitä aiheesta. Jos haluaisin kirjoittaa siitä uudestaan, minulla olisi syytä olla joko uutta informaatiota aiheesta, uusi näkemys tahi muuten vain jotakin sellaista, mikä oikeuttaa sen uuden tekstin olemassaolon. Muutenhan voisin näppärästi vain viitata vanhaan tekstiin. Olettaen siis, että jotakuta kiinnostaisi juuri minun näkemykseni asiasta. Mutta tuskinpa olisin enempää hakoteillä kuin kovin moni muukaan, enimmäkseenhän ihmiset luovat omat mielipiteensä varsin samantyyppisin keinoin.

Mutta kirjoittaminenhan voi myös olla tapa jäsentää omia ajatuksiaan. Jos siis kirjoitan aiheesta, saatan samalla pyörittää ja vaivata asiaa päässäni niin, että ajatustaikina muotoutuu uudeksi ja luo tavallaan valmiiksi uutta näkökulmaa. Tämä uusi näkökulma taas luo uutta ja niin edelleen ja jatkuvasti on voimassa sellainen hiljainen kilpajuoksu sanottavan kulumisen ja uuden sanottavan syntymisen välillä. Tietysti välillä voisi tehdä kuin hittinikkarit ja julkaista Best Of -kokoelmia ajatuksistaan. Että "hitsin vitsi kun sanoinkin tämän niin hyvin, ehkä tämä on vielä syytä toistaa tismalleen samalla tavalla kuin aiemminkin". Mutta se lienisi ehkä jo omahyväistä eikä juurikaan hyödyttäisi kirjoittajaa itseään. Sillä erityisesti näissä vapaasti kirjoitettavissa blogeissa teksti palvelee erityisesti kirjoittajaa itseään eikä niinkään lukijoita.

Lukijoita jos haluaisin, kirjoittaisin joka päivä seksistä. Kirjoittaisin siitä, miten naiset tuntuvat suhtautuvan rintoihinsa ja eri asentojen pätevyydestä. Sitten jos vielä onnistuisin uskottelemaan lukijoille että olen twentysomething hottis nainen, niin vot, vähänkö lukijakunta kasvaisi. Nyt se ei enää onnistune, sillä Tuomas on useimmiten miehen nimi ja mies joka kirjoittaa seksistä on enimmäkseen perverssi tai muuten vain sääliö. (Tosimies ei varmaan edes kirjoittaisi mitään, se on homojen hommaa.)

Siksi kirjoitankin metsästäjänleikkeestä. Nimi on harhaanjohtava. Metsästäjänleike (ainakin se minkä itse söin) oli porsaan ulkofilettä metsäsienikastikkeella. Miksei riistaa? Äkkiseltään tulisi mieleen, että metsästäjä on heilunut metsässä koko pitkän päivän, ei ole saanut hirven hirveä tahi jäniksen jänistä, kerää ärripurrispäissään metsästä sieniä, tulee kotiin ja teurastaa joulukinkuksi lihotettavan sian ja hotkii annoksen. Illalla vähän tirauttaa kyyneleitään muistaessaan isänsä sanat "susta ei koskaan tuu mitään ja sä oot aina yksin".

Vähän kuin "Kalamiehen erikoinen" olisi kananuggetteja.

Kusipäisiä kakaroita

2007-05-20T00:19:00.000+03:00

Kävin syömässä ravintola Marco Polossa. Ruokaseuranani oli ystäväni, joka on samanikäinen kuin minä - olemme molemmat nuoressa kahdenkymmenenviiden vuoden iässä. Paikka on kiva ja sieltä saa hyvää ruokaa, suosittelen.

Reissusta oli kuitenkin jäädä paha maku suuhun. Istuimme pöytään ja aloimme pohdiskella, mikä mahtaisi olla hyvää sapuskaa. Yllättäen naapuripöydästä vanhempi mieshenkilö alkoi jurnuttaa "nykynuorten olevan nirppanokkia kun ei niille kelpaa mikään, tuokin poika tuommoinen laiha keikari, menisi mäkkäriin" osoittaen minua.

Olin en-ihan-vähän hämmästynyt. Mulkaisin vihaisesti takaisin, mutta en viitsinyt alkaa tapella miehen kanssa. Vanhan insinöörivitsin mukaanhan insinööri kykenee solmimaan ratakiskon umpisolmuun sillä periaatteella, että fiksumpi taipuu. Mutta suomiminen ei tähän loppunut, vanhempi mieshenkilö nimittäin käsitteli vuoron perään läpi kaikki ravintolassa istuneet vähänkin nuoremmat ihmiset. Kuka oli "nirso" ja kuka istui pöydässä kuin "mikäkin johtaja".

Olin että mitä helvettiä. Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun minut on rankattu samantien perspääksi pelkän iän perusteella. Tai mistäs se tyyppi ikäni tiesi. Minussa on vähän babyfacen vikaa, joten miksei se olisi luullut minua nuoremmaksikin. Onneksi olen luonteeltani aika rauhallinen, mutta silti hampaani kirskuivat ärtymyksestä.

Mutta kertokaa nyt jo helevetti, mistä se johtuu. Miksi nuoret ihmiset ovat automaattisesti ilmapäitä, ääliömäisiä räkänokkia joiden pitäisi pysytellä pois sieltä missä oikeat aikuiset ihmiset ovat? Miksi nykynuoriso muka on aina huonoa? Ei edes ole, nimittäin.

Ja ennen kaikkea - millainen ihminen KEHTAA alkaa arvostella viereisen pöydän ihmisiä?

Easy rider

2007-05-18T10:27:00.001+03:00

Määritin pari päivää sitten, että selvä, kesä alkaa nyt. Sen myötä alkavat myös kesään liittyvät toiminnat, joita tosin jotkut suorittavat talvellakin.

Kävin eilen pyöräilemässä pitkästä aikaa fillarillani (kuvassa) ja on hämmästyttävää, miten mukavaa touhua se on. Tajusin polkiessani metsäpolkuja pitkin, että vaikka leffojen katselu on mukavaa ja netin syövereissä seikkailu nastaa, niin vihreitä puita ja metsän tuoksuja haistellessa on ihan eri maailmassa - etenkin kun nykyään vietän melkein 90% urbanisoituneessa ympäristössä (niin urbanisoituneessa kuin Suomi nyt ylipäänsä on).

Minä pidän pyöräilystä. Minä todella pidän pyöräilystä. Kyseessä on kuntoilu, jossa kunto kasvaa käytännössä huomaamatta ja koska vauhti on kuitenkin niin kova, niin melkeinpä pyöräilyn voi laskea hyötyliikunnaksi. Polkupyörään liittyy myös vahvasti lapsuusmuistoja, sillä se on ensimmäinen kulkuneuvo, jolla lapsi voi kulkea itsenäisesti paikasta paikkaan. Mopoa saa kuljettaa vasta viisitoistavuotiaana, mutta minä pyöräilin jo ala-asteella kouluun. Vahvimmista lapsuusajan kesämuistoista noin kahdeksassa kymmenestä polkupyörä on jotenkin mukana.

Olen yrittänyt pyöräillä töihinkin säännöllisesti, mutta joskus olen mennyt suoraan töistä kaupunkiin tai minulla on ollut paljon tavaraa mukana tai jotain, joten en ole onnistunut. (Jep, Tuomas, selittää ne hiihtäjätkin.) Mutta minä haluaisin pyöräillä töihin. Ja aion tehdäkin niin, sillä joka kerta kun olen tullut toimistolle fillaroiden, käynyt suihkussa ja hypännyt sorvin ääreen, olen koko päivän ollut pirteämpi ja hyväntuulisempi kuin aiemmin. Ja ehkä se johtuu siitä että assosioin pyöräilyn kesään. Jos fillaroisin myös tuulessa ja tuiskussa ja ahdistuksessa, pyöräilyyn saattaisi vaikuttaa myös negatiivisia konnotaatioita. Mutta nyt asia ei ole niin.

Kun pyöräilen, on minä ja pyörä ja korvissa suhiseva tuuli, raikas ilma ja hyvä fiilis. Ja se on ihan älyttömän kivaa. Onneksi on kesä, tai ainakin melkein.

Ei kelepaa

2007-05-17T22:17:00.000+03:00

Joskus vuosia aiemmin menin käymään tuttavan syntymäpäivillä. Lahjaksi oli hankittu silloin ah-niin-muodikkaat mustat salihousut, sillä tiesimme, että tuttava oli suunnitellut alkavansa käydä salilla. Hän avasi lahjan edessämme ja aloitti kauniisti tokaisten "Hyi helvetti! Jos on jotain mistä en pidä niin salihousuista!" Käytöstavat rokkaavat aina välillä.

Mietin tätä taas eilen, kun joku ihmetteli kovaan ääneen bussissa, että miten hän nyt sellaisen spontaanin lahjan sai, ei hän sellaista halunnut. Että miten se tyyppi ei ollut tajunnut, että hän ansaitsee parempaa. Enkä minä tajua. Vähän kuin jos joku toisi kukkia niin alkaisi valittaa, että miksi sä tuollaisia toit, en mä tuonlaisista pidä. Etenkin kun lahjassa yleensäkään ideana ei pitäisi olla se, mitä se on vaan se ajatus yleensä.

Ei siinä mitään, minä pidän ihmisten pään sisään menemisestä ja heidän yllättämisestään siten, etteivät he osaa odottaa, ja että yllätys on juuri sellainen mikä soveltuu henkilölle. Mutta ainahan tämä ei onnistu, tietenkään. Siksi on omituista, että jotkut ihmiset alkavat nillittää siitä miten toinen on epäonnistunut. Se ei juuri rohkaise tekemään mitään spontaania ja yllättävää myöhemmin.

En halua olla sovinistinen saati millään muotoa kategorisoida tätä sukupuolten mukaan, mutta jostain syystä olen huomannut tällaista "ei kelpaa"-asennetta ainoastaan naisilla. Ehkä jotkut miehet tekevät sitä myös, mutta riippumatta sukupuolesta minusta se on typerää.

En tarkoita myöskään sitä, että pitäisi aina lahjoa ihmisiä jollakin jos haluaa olla vaikka spontaani ja tyhmänromanttinen. Mutta perkele, jos joku erehtyy jossain vaiheessa ärähtämään minulle kun olen yrittänyt kaikkeni yllättää toisen iloisesti ja suhtautuu välinpitämättömästi, niin oli kyllä viimeinen kerta kun viitsin tehdä mitään mukavaa toiselle.

Esimerkkitapaus:

- Hain tämän fetajuuston sulle sateessa kolme kilometriä suuntaansa kävellen.
- Mä oisin halunnut eri merkkiä.

Viimeinen kerta.

To be continued

2007-05-15T09:56:00.000+03:00

Kuulkaapas: Tuomas on edelleen ajassa irrallaan.

Tänään on 15.5.2007, Ajassa irrallaan täyttää kaksi vuotta ja tämä on sadas julkaistu kirjoitus. Käsittämätöntä, sadas. Sehän merkitsee sitä, että jos olisin kirjoittanut päiväkirjaa joka päivä, olisin kirjoittanut nyt... vähän päälle kolme kuukautta. "Todella kova suoritus." Mutta kaksi vuotta täynnä, silti. Minulla on siis huikeat paineet kirjoittaa jotakin merkittävää, sillä aina pyöreitä päiviä vietettäessä halutaan joko repäistä jotain tai sitten muistellaan menneitä. Tiedän että on hemmetin typerää juhlistaa jotain tällaista, mutta ainakin olen saanut tehtyä jotain suhteellisen säännollisesti jo kahden vuoden ajan.

No, muistellaan sitten menneitä. Alun perin blogin nimi tuli Kurt Vonnegutin kirjasta Teurastamo 5 ja sen alkulauseesta: "Kuulkaapas: Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen." Se tuntui hyvin oivalta tavalta kiteyttää se, miltä tuntuisi olla ajasta ja paikasta riippumaton tarkkailija. Olihan minulla ollut aikanaan nettipäiväkirjoja, joissa olin kertonut elämästäni, mutta... en minä ole kiehtova ihminen. Ei minun kannata kertoa teille päivä toisensa jälkeen kuinka ostan ykkösmaitoa Siwasta tai menen bussilla töihin. Halusin kirjoittaa jotain vähän fiksumpaa, ajatelmia. Ja kuten sanottua, luulin voivani sanella kirjoituksieni muodon etukäteen. Ajattelin, että sieltä voisi tulla jotain fiksua ja filmaattista, mutta lopunperin olen huomannut, että teksteistä on tullut enemmänkin ihmetteleviä ja aprikoivia. Kirjoittamalla asioita ylös olen pystynyt hyvin jäsentämään omia käsityksiäni maailmasta ja myös ymmärtänyt että ajatukseni ovat välistä hyvin sekavia. Jäätävä logiikka pitäisi tekstin tyypin aina samana, mutta voin ihan hyvin sanoa, että osa teksteistä on kirjoitettu sellaisen tunnekuohun vallassa, että korvia vähän punoittaa niitä katsellessa. Ne ovat kuitenkin saaneet jäädä paikalleen, koska sillä hetkellä olen ollut sitä mieltä ja olisi väärin senaikaista minääni kohtaan alkaa muokkailemaan menneisyyttä salonkikelpoisemmaksi.

Viime vuoden kesäkuussa katsoin televisiosta uutisia ja aloin nauraa, sillä kaupat tuntuivat nostavan katteitaan ihan ilman syytä. Tästä sitten kehittelin (tuskin todelliseksi) syy-ja-seuraus-suhteeksi sen, että kauppiaat pitivät osinkojaan myyntivoitosta korkeina siksi, että heillä olisi itse varaa ostaa ruokaa, joka oli hemmetin kallista. Kirjoitin koko jutun keskustelufoorumeilla käyttämääni dialogimuotoon ja katso, Fiktiivisiä keskusteluja oli syntynyt Ajassa irrallaan-blogin kaveriksi. Tämä johti siihen, että suurimmat vihanpurkaukseni yleensä lennähtivät Fiktiivisten keskustelujen puolelle ja Ajassa irrallaan taas jäi enemmänkin ajatusvirran kanavaksi. Vihaisuus myös vetoaa ihmisiin, siksi Fiktiivisiä keskusteluja on lukijamäärältään nykyään Ajassa irrallaania (ei noin saa taivuttaa, sou fak) runsaampi, vaikka sen piti olla vain lisäke. No, sattuu sitä paremmissakin perheissä.

Olen yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman usein ja tasaisen hyvää tekstiä, mutta se ei ole niin helppoa kuin mitä luulin. On ollut kuukausia, jolloin olen kirjoittanut ehkä yhden tekstin ja sekin on ollut pelkkä räpellys. On ollut kuukausia, jolloin olen kirjoittanut yhden-kahden päivän välein, joskus ehkä myös useamman kerran päivässä ja olen tyytyväinen edelleen teksteihin - joten joskus inspiraatio toimii ja sanat valuvat vuolaana ruudulle, joskus taas tuntuu ettei saa aikaan mitään.

Yksi tärkeä pointti tämän blogin kirjoittamisessa ovat etenkin viime aikoina olleet lukijat. En voi enää kirjoittaa mitälie-höttöä, koska minut tullaan ilmoittamaan vääräksi. On pystyttävä seisomaan sanojensa takana ja olemaan sitä mieltä. Mielensä muuttaminen on toki sallittua ja jopa suotavaa, jos saa uuden näkemyksen maailmasta. Mutta kirjoitettu sana on aikansa vanki ja kirjoittajansa myös. On minulla tallessa vielä vanhoja lukioaikaisia tekstejänikin, niiden kirjoittaja ei ole sama henkilö kuin mikä nyt olen.

Olen pyrkinyt myös oikeakielisyyteen ja selkeyteen teksteissäni, mutta piru soikoon, jostain kirjoitus- ja kielivirheitä kyllä jatkuvasti löytyy. Niin kauan kuin minulla ei ole kustannustoimittajaa, en aio välittää niistä. Lisäksi olen huomattavan kateellinen ihmisille, jotka osaavat kirjoittaa pitkiä ja jäsenneltyjä tekstejä eri aiheista, käsitellen noita aiheita todella juurta jaksaen monesta näkökulmasta käyttäen hienoja sanakäänteitä. Omat tekstini eivät varmasti tule ikinä olemaan lähdekirjallisuutta yhtään mihinkään, mutta tämä on tyylini kirjoittaa ja sellaiseksi jää. Minä pidän siitä.

(Tässä vaiheessa olette varmasti jo kyllästyneet itseriittoiseen retosteluuni. Jaa että minä itte ja meikäläinen, kiinnostus viissataa.)

Mutta ei se minua haittaa. Minä olen vähän ylpeä nyt. Kolumnityyppinen kirjoittelu on ollut paljon selkeämpi ilmaisutapa minulle kuin aiemmin päiväkirjamuotoon kirjoitettu teksti. Minusta on hienoa, että tämä on jatkunut näinkin kauan. Ja jotenkin siitä on tullut nyt minulle paha tapa. Joten on todennäköistä, että homma jatkuu vielä. Niin kauan kuin keksin jotain sanottavaa. Ja jos en keksi, niin sitten laitan kirjoittamiseni hetkeksi telakalle ja käyn lukemassa kirjoja ja kokemassa maailmaa. Eiköhän ihmisissä aina jotain ihmeteltävää löydy.

Lopuksi haluaisin kiittää kaikkia lukijoitani. Stalkkaan teitä nykyisin Statcounter-laskurin avulla ja teitä on välillä oikein mukavasti. Toivottavasti olette viihtyneet, ainakin minä olen.

Tästä on hyvä jatkaa. Kippis ja skål.

Jos metsään haluat mennä nyt

2007-05-14T11:52:00.000+03:00

Sain syntymäpäivälahjaksi kaveriltani Erlend Loen kirjan Doppler. Joo, tiedän, tiedän, syntymäpäiväni oli jo helmikuussa mutta taiteelliset sielut vastaanottavat lahjansa myöhässä. Ja fair is fair - olen itse myöhästyjien kuningas niin mikäpä ettei.

Mutta ei minun pitänyt puhua syntymäpäivistäni vaan Dopplerista. Tässä kohtaa referoidaan kirja ja kerrotaan että "näin ja näin hienosti Loe yhteiskuntakritisoi", mutta minä en voi tehdä niin siitä yksinkertaisesta syystä, että minä en ole vielä lukenut kirjaa kokonaan. Olen kyllä lukenut siitä jo useamman luvun ja se vaikuttaa hyvältä. Siitäkään huolimatta en voi analysoida Doppleria. Mutta voin analysoida sen alkuasetelmaa. Tällä tapaa myös estymme spoilereilta, jos kirjassa onkin jokin huikea käänne, ja lukijani voivat nauttia paitsi Loen kirjasta myös säkenöivästä analyysistani ilman että kumpikaan pilaa kumpaakaan! Olen näet ihan varma, ettei Loen kirjassa kirjoiteta tästä kirjoituksesta mitään. Etenkin kun se on painettu paljon ennen tämän kirjoittamista ja vielä norjaksi. No niin. Asiaan.

Dopplerin idea on yksinkertainen - mies kyllästyy yhteiskuntaan ja painuu piileksimään metsään. Ei aivan eri ajatus kuin Arto Paasilinnan Jäniksen vuodessa. Mutta siinä missä Jäniksen vuoden Vatanen pyrkii vain muuttamaan elämäänsä ja tapaa ihmisiä, Doppler haluaa eristäytyä yhteiskunnastaan. Ja koska kaikki parhaat ideat ovat varastettuja, tässä taas yksi: Entäpä jos sitä tosiaan eristyisi yhteiskunnasta, muuttaisi tölliin soittelemaan kitaraa ja kutsuisi itseään peikoksi? (Jari, lainaus meni melkein oikein.)

Poliisi olisi varmasti nopeasti kannoilla. Irtolaiseksi varmasti väittäisivät. Veisivät väkipakolla oikeuteen, jossa tuomari tuomitsisi mielisairaalaan. Koska olisihan se mahdoton ajatus, ettei joku yksinkertaisesti HYVÄKSYISI koko tätä järjestelmää. Mutta miksei ihminen voisi palata luontoon omalla vastuullaan? Onhan sitä ennenkin pärjätty.

Vastaus on epäilemättä markkinataloudessa. Enää ei voi juosta vapaasti metsässä hirviä metsästäen, sillä nykyään joku omistaa sen metsän ja ne hirvet. Jokamiehenoikeus sallii luontoalueilla liikkumisen, mutta jokaiselle maapläntille on merkitty omistaja ja omistaja sanoo mitä ko. paikassa saa tai ei saa tehdä. This forest is sponsored by FinnForest. Tai jotain.

Koko yhteiskunta perustuu ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen. Minulla on tätä tavaraa, sinulla on sitä. Olemme luoneet siihen väliin vain keinotekoisen vaihdantavälineen, jonka arvo on se mikä sille on määritetty. Idea on kuitenkin sama: saat jotain jos annat vaihdossa. Ottaa et saa. Se on väärin. Koska tämä on minun. Riippumatta siitä, miten se vaikuttaa henkilöön, jolta otetaan.

Eli jos Tuomas nyt kyllästyy yhteiskuntaan ja juoksee Lappiin peuroja metsästämään kynsin ja hampain, hän tekee rikoksen, koska ei ole pyyntiaika ja Tuomaksella ei ole pyyntilupaa. Tuomas ei myöskään saa asua metsässä ilman omistajan lupaa. Silloinkin hän toimii omistajan ehdoilla.

Ei ihme, etteivät intiaanit koskaan täysin sopeutuneet uuteen yhteiskuntaan. Heidän oli mahdotonta ajatella tilannetta, jossa joku omistaisi maata. Mutta tilanne on nyt kovin eri kuin vuosia aiemmin. Kartoilta ei tyhjiä länttejä enää löydy. Minne menetkään, et ole koskaan yksin.

Ja silti kaupunkien kerrostaloista löydetään muumioituneita kuolleita ihmisiä. Go figure.

Koska sait kaiken mitä halusit susta tuli kaunis ja ylpee

2007-05-13T21:57:00.000+03:00

Noni. Olihan tässä jo sopivasti kansallista itsetuntoa. Viikonloppuun lähdettiin uhkuen, nyt tulisi taas voittoa Euroviisuista ja kultaa lätkästä. Kyllä vaan. Eipä tullut voittoa Euroviisuista eikä tullut kyllä lätkästäkään.

Suomi, tuo Euroopan Salieri.

Tai sitten ei. Muistan kun joskus Suomen lätkähäviöstä uutisoitiin raflaavalla otsikolla "MAANSURU". Jep. Kun nyt oli käynyt niin, että joukkue ei saanutkaan kumilätkää verkonperukalle tarpeeksi monta kertaa, on syytä käynnistää koko kansaa koskettava surunajan kausi. Koska niinhän se on aina. Suomen hävitessä jotain merkittävää kalkkiviivoilla, jää mieleen paska fiilis ja arvottomuuden tunne. Emmehän me olleet kuin MELKEIN maailman parhaita jääkiekkopelaajia tällä kertaa.

Onneksi tällä kertaa Euroviisumenestys (tai sen menestymättömyys) ei ajanut kansaamme harmaisiin villapaitoihin ja ankeaan apatiaan. Järjestettiinhän tapahtuma sentään tällä kertaa täällä, se merkitsee sitä että viimeksi taisi tullut tehtyä jotain oikein. (Kyynisempi voisi ajatella, että votelordi.orgilla olisi ollut asian kanssa jotain tekemistä, mutta who cares, olimmehan hetken aikaa maailman parhaita.)

Ja tätä en tajua. Miksi suomalaiseen luonteenlaatuun kuuluu se voitontahto niin kovasti? Miksi me haluamme aina olla parhaita ja kertoa siitä? Onko meillä huono itsetunto? Emmekö me halua tunnustaa sitä, että ihmisiä ollaan? Miksi kultainen mitali on aina se, millä olisi merkitystä?

Urheilufilosofiaan kuuluu se, että jos joukkue voittaa, puhutaan siitä että "me voitimme" kun taas joukkueen hävitessä puhutaan että "ne hävisivät". Minä aion ihan suoraan sanoa että me hävisimme hopean. Kyllä minusta on ihan luontevaa sanoa niin.

Useimmat meistä eivät anna itselleen tarpeeksi krediittiä. Siksi pyrimme koko ajan siihen kirkkaimpaan pisteeseen emmekä muista sitä, että korkeimmalta kohdalta ei pääse minnekään muualle paitsi alas.

Sillä sana on vapaa ja laitteet liikkumaan on pantu sinua varten

2007-05-11T15:37:00.000+03:00

Pienimuotoinen kapina on jees aina välillä. Erityisesti jos sillä voidaan nyristä tekopyhyyttä vastaan. Lukaistuani jutun Susan Kurosesta, joka laittoi poliisit tutkimaan hänestä kirjoitettuja juttuja, olin pienimuotoisesti pakotettu kirjoittamaan aiheesta juttua. Että jos minusta ei kuulu mitään seuraavaan viiteen vuoteen, on todennäköistä että minut on vaiennettu.

Olen joskus aiemminkin jo peräänkuuluttanut tilannekohtaisuutta eri asioissa. Että pitäisi toimia yleisten periaatteiden mukaan niin pitkään, kuin se periaate ei muuta asiaa täysin oudoksi ja epäinhimilliseksi. Muun muassa.

Esimerkkinä otettakoon nyt vaikka sananvapaus. Ymmärrän kyllä, että ottaa päähän kun ihmiset kirjoittelevat, mutta nyt on ehkä pakko sanoa että mitäs tilasi. Susan Kurosesta kun ei ole juurikaan muuta kirjoitettavaa kuin ne asiat mitä hän on antanut julkisuuteen. Hänellä ei ole levyä mistä puhua, hänen ammattinsa ei ole julkinen eikä hän ole urheilija tai taidemaalari. Hän on juurikin vain ja ainoastaan sitä mitä on: entinen pääministerin sussu.

Ja nyt häntä häiritsee, kun ihmiset puhuvat hänestä tekojensa mukaan. Mitä seuraavaksi? Alkaako Paavo Väyrynen valittaa siitä, että hänestä kirjoitettiin Iltalehteen historian mokaukset paljastava exposé-juttu? Entä doping-sankarit, laittavatko hekin tutkintapyyntöjä? Entä jos Hanna Pakarinen ei voitakaan euroviisuja? Onko se poliisijutun paikka?

Suhteellisuudentaju on hieno asia, kuitenkin. En allekirjoita sitä, että kaikissa asioissa piiloudutaan sananvapauden taakse. Kas kun jokaisen vapauden mukana tulee vastuu ja siinä tapauksessa henkilö on vastuussa sanoistaan. Jos julistaa jotain, niin silloin se mielipide kulkee ihmisen mukana. En siis itse voi väittää, että hallitus laittaa sanoja suuhuni, se olen minä itse.

Ja on eri asia kertoa valheita kuin tosiasioita. Samoin kuin on eri asia kertoa valheita tosiasioina. Rivien väliin saa ja kannattaa laittaa vihjauksen että "hei, näin tämä saattaa jopa olla!" mutta jos julistaa pää punaisena, kannattaa olla varma asiastaan.

Tai edes myöntää että "saatanpa olla myös väärässä". Go figure.

Tässä päässä ei ole tilaa meille kahdelle

2007-04-26T02:36:00.000+03:00

Ihmisen musiikillinen kehitys vaihtelee, uskoisin. Seuraavassa lyhyttä kertomaa, kuinka päädyin kuuntelemaan sitä musiikkia jota nyt kuuntelen.

Ensimmäiset musiikkilevyni olivat serkulta opittua syntetisaattoritavaraa. Muistuupa mieleeni kasetti, joka sisälsi muun muassa Harold Faltermeyerin Beverly Hills Kyttä -tunnarin Axel F, olipa siinä myös Jon & Vangeliksen iki-ihana Friends of Mr. Cairo. Tämän lisäksi kuuntelin myös Jope Ruonansuun huumorimusiikkia ja ajattelin, että Jope on aika poika tekemään tarttuvia viisuja. Tuossa vaiheessahan en vielä tiennyt, että 90% tuotannostaan (tai no ei ihan niin paljon) on muilta lainattuja kappaleita, jotka on "hauskasti" sanoitettu uudestaan.

Tämän jälkeen päädyin yläasteelle, jossa löysin punkrockin Bad Religionin muodossa. Bändi iski todella kovaa, joten tulin siinä samalla hankkineeksi myös poppoon siihenastisen tuotannon kokonaisuudessaan. Näihin aikoihin perustin myös ensimmäisen yhtyeeni kavereiden kanssa ja musiikillinen suuntaus oli selvä, kun rumpali diggaili vain Metallicaa, kitaristi käytännössä vain Guns N' Rosesia ja minä vain Bad Religionia. Eli ripeästi ja raskahasti oli poikien soitannan käytävä (jos kohta taitojen perusteella saatoimme kuulostaa vähemmän hyvältä).

Myöhemmin lukiossa makuni vaihtui powermetalliin ja progressiiviseen rockiin ja metalliin - seuraavaksi löysin YUP:n ja kieroutunut suomirock vie mieleni mennessään. Tämän jälkeen alkoikin olla semminkin sama, mitä kuuntelin, kunhan se kuulosti hyvältä. Olin näet ohittanut sen hetken, kun musiikin piti olla katu-uskottavaa. Ja metallihan oli.

Palataanpa hetkeksi tuohon bändinperustamiskohtaan. Jos aivoni eivät minua täysin petä, olimme 14-15-vuotiaita penskoja ja kuuntelimme räimemusiikkia. Muistan joissakin harjoituksissamme lukeneeni DAFin (Drummers' Association of Finland) lehteä Viidakkorumpu, jossa kerrottiin lupaavasta nuoresta jazz-rumpalista. Jutussa kerrottiin että "jazz oli alkanut kiinnostaa pakollisten Metallica-vaiheiden jälkeen". Hätkähdin, ja minua alkoi jurppia. Vai että pakollinen Metallica-vaihe! Minä ainakin diggasin tuosta bändistä ja ihan varmasti kymmenenkin vuoden kuluttua, kyllä, se olisi se ylin ykkönen, ihan varmasti! Tuntui siltä kuin olisi ollut tarpeen PUOLUSTAA sitä lempibändiä. Minkähän ihmeen takia? Kyllä joku muukin sitä tuntui kuuntelevan, ainakin noin niin kuin levymyyntien mukaan. Kaiken maailman pienimuotoiset undergroundbändithän ovat katu-uskottavia jo valmiiksi. Jos taas kuuntelee jotain semmoista, josta joku on potentiaalisesti jo kuullut, kenties sinua ennen, on musiikki turhaa, koska sinusta ei koskaan voi tulla "aitoa fania". Eikä tämä liity vain hevimusiikkiin.

Olin joskus YUP:n keikalla Tavastialla, kun kaksi henkilöä aloittivat seuraavanlaisen keskustelun:

- Tää on hyvä tää uus levy.
- Niin on.
- Mutta ei tää kyllä yhtä hyvä oo kuin neloslevy, Yövieraat.
- Joo, ne on huonontuneet selkeesti. Mut mun mielestä ehkä silti paras levy on se aiempi, se kakkoslevy Toppatakkeja ja Toledon terästä.
- Mun mielestä taas se niiden ihan eka levy, misson Kirvesperseet ja se on punkkia, se on paras.
- Itte asiassa se niiden alkuperäinen englanninkielinen hc-punk oli parasta. Mullon sekin levy.

Minä hörppäilin olustani ja mietin että mitäköhän saatanaa. Tässä meillä on kehittynyt yhtye, joka on levy levyn jälkeen uudistanut soundiaan ja tehnyt eri juttuja. Ja kyllä, minä pidän kaikista bändin levyistä. Millä perusteella kaikki, mitä tehdään jonkin tietyn asian jälkeen, on automaattisesti huonoa? Nostalgioidaan sinne jonnekin ja ollaan sitä mieltä, että kyllä niiden nyt ois pitänyt tehdä tämmöistä matskua aina ja ikuisuuteen asti. Toimiiko? Tuskin, minun mielestäni.

Mutta taisin mennä taas vähän sivuraiteille. Muistan, että teini-ikään kuului olennaisena osana tietynlainen ehdottomuus. Tämä tarkoitti myös sitä, että kuunneltava musiikki oli aina tietynlaista. Pop oli kirosana. Heviä sen olla pitää. Ja katseltuani Idolsia tänä vuonna, tunsin ajatusteni liitävän takaisin murrosikään. Että heviä vaan. Räppi on homoille ja poppia ei voi kuunnella. Diplomaattisuuden nimissä voi sanoa, että varmasti se musiikki on omassa lajissaan hyvää, mutta kun hevii, hei, hevii.

Palattuani yläaste- ja lukiovuosiltani takaisin tähän päivään olen tyytyväinen voidessani sanoa: "Kaikki musiikki alkoi kiinnostaa pakollisten Metallica-vaiheiden jälkeen." Onko se huono asia? Ei. Poistuuko raskas musiikki levyhyllystäni? Ei. Voiko sitä kuunnella kevyemmän musiikin kanssa samana päivänä? Voi. Voisiko se olla vain yksi musiikinlaji, josta myös diggaa? Kyllä. Voisiko olla niin, että oikeastaan musiikki on hyvää, jos se kuulostaa hyvältä?

No döö. Tottakai.

Laadunvalvontaa

2007-04-24T18:42:00.000+03:00

Myönnettäköön, olen nirso. Jos minun täytyy mennä shoppailemaan kauppaan, se on harvemmin saksalaisomisteinen Lidl. Ja miksikö? Varmaan ihan puhtaasti siitä syystä, että Lidlin tuotteet ovat käytännössä kaikki ainoastaan Lidlissä myytävänä ja ne ovat halpoja. Tästä tulee helposti mieleen TV-Shopin mainostamat kökkömusiikkikokoelmat, joita "et saa kaupasta, vaan ne täytyy tilata meiltä" - jos kokoelma olisi niin pöyristyttävän maailmaajärisyttävä kuin mitä myyntimies sen sanoo olevan, se lienisi muidenkin kauppojen valikoimassa alta aikayksikön. Tämä myös muissa tuotteissa - jos Lidlin tuotteet ovat niin hyviä, niin miksei niitä saa muualta? Vastaus löytynee siitä, että Lidl tuo itse maahan tuotteensa, mutta silti niskaan jää kuumottamaan ajatus siitä, että jos se on halpaa, sen täytyy olla huonoa.

Ja pitäähän sitä olla joku laadunvalvonta. Sillä tämän asian itselleen perustelee kerta kerran jälkeen. Sitten menee kuitenkin Alepaan tai Siwaan ja ostaa ihan normaalisti Rainbow- ja Pirkka-tuotteita, jotka lienevät ajatuksena Lidlin mallia, mutta ehkä joskus kotimaisia. Ehkä. Joskus. Harvemmin varmaan silti.

Tekopyhää siis, myönnettäköön. Mutta en ole onneksi yksin. Lukuisa muukin joukkio ihmisiä tuhahtelee kaikelle vähänkin halvemmalle ja panostaa vain ja ainoastaan laatuun. Koska "tästä emme tingi". Jos materiaa hankitaan, se on arvokasta, lähes palvonnan kohde. Merkki ja brändi on tärkeä, sillä "köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa", sanovat. Ilmiötä on nähtävissä etenkin nuorissa, jotka säästävät vähistä pennosistaan rahaa juodakseen kallista konjakkia, koska "kyllä me nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, ettei meidän tarvitse näistä säästää". Ollaan köyhiä, muttei kuitenkaan oikeastaan haluta myöntää sitä asiaa. Kun saadaan se pieni määrä resursseja kuukaudessa, mitä voitaisiin käyttää, se hassataan kalliiseen ja sitten eletään kynsiä pureksien loppukuukausi. Vaikka pienellä aivotyöskentelyllä ja tosiasioiden myöntämisellä voitaisiin huomata että pienellä rahallakin elää, jos vain osaa ostaa oikeita asioita.

Stockan Herkussa on mukava shoppailla. Ostaa kalliita juustoja laadukkaan viinin oheen. Sitten mennään kotiin ja pysytään siellä loppukuu. Kun ei oo nyt oikein varaa mihinkään enää. Kun pari päivää sitten istuttiin ravintolassakin aamuneljään.

Itse harkitsen laatu-enthusiaistin viitan poisluovuttamista, ehkä opin silloin elämään varojeni mukaan. Pidetään peukkuja.

Siitä hyvä heilu ei.

2007-04-03T17:09:00.000+03:00

En osaa selittää mistä se johtuu. Aina välillä niin vain käy. Ajattelee, että on mukamas fiksu, harkitsee sanansa ja osaa olla sivistynyt ja hillitty. Sitten menee ja möläyttää jotain todella älytöntä ja loukkaavaa. Aivan älytöntä ja usein rumaa.

Ja pahinta on se, ettei oikeasti ajattele niin! Ei ajattele millään tavalla olevansa töykeä mölö.

Annan esimerkin.

Joitakin vuosia aiemmin olin Linnanmäellä. Iältäni olin jo ns. late teen, eli lukion viimeisellä, mutta ajatteluni ei ilmeisesti kulkenut samaa rataa mukamas kypsymisen mukana. Tilanne meni jotakuinkin näin: kuljeksin ympäri huvipuistoa semi-kyllästyneenä (naurettava ajatus, miten joku voisi semi-kyllästyä huvipuistossa, olinko minä muka siinä angstisessa vaiheessa, jossa luullaan olevansa niin perhanan kypsiä, hä) kun ympärilleni ilmaantui loikkimaan Peppi Pitkätossu -maskotti. Ihan söpö tyttö, vieläpä. Vilkutti ja pomppi ympäriinsä. Minä yritin keksiä jotain nokkelaa sanottavaa. Ihan oikeasti. Halusin olla hyvä ja ystävällinen. Mietin pääni puhki.

Ja sitten se tapahtui.

"Pitäiskö sua ruokkia vai?"

Ei siinä ole mitään järkeä! Minkä helvetin takia huuliltani lopsahti tuollainen idioottimainen sammakko? Tietysti tyttö otti nokkiinsa, tuhahti huolella ja kirmasi pois. Todennäköisesti pilasin sen tytön päivän ja siinä ohessa menin pilaamaan myös omia hetkiäni tulevilta päiviltä. Joka ikinen kerta kun nimittäin ajattelen tuota hetkeä, nolottaa niin että tekisi mieli vajota maan alle. Eikä tuo ole ainoa tapaus. Muistan monta kertaa jolloin olen esittänyt pompöösiä kusipäätä, joka ei toivottavasti ole se oikea minäni. Kuinka olen tiuskaissut kassamyyjälle vain siksi, koska niissä tilanteissa pitäisi vaatia oikeuksiaan asiakkaana ja siksi tiuskia. EIKÄ PIDÄ. Raivostuttavaa käytöstä. Ettäs kehtaan, saatana. En ala.

Minusta tosin on hyvä asia, että tiedostan tämän. Että tulevaisuudessa osaa tehdä päätöksensä paremmin. Että kypsyy jotenkin eikä oleta olevansa niin saatanan hieno ihminen, etteikö mokaisi tasaisin väliajoin. Sammakkojen sijaan onkin parempi nolata itsensä. Se on hienoa. Ihminen, joka nolaa itsensä on inhimillinen ja laskeutuu samalle tasolle muiden kanssa. Ja sellaisista ihmisistä muut ihmiset pitävät. Nokka pystyssä kävelevien on todellakin syytä välillä kompastua.

And on that note, aion mennä ulos liian lyhyissä housuissa. Hyvää päivänjatkoa.

Tapa, se sattuu.

2007-03-13T23:02:00.000+02:00

Nyt lähtevät viherpiipertäjät litomaan blogiani lukemasta, sillä aion tehdä tunnustuksen: olen käynyt armeijan. Eikä minulle edes riittänyt kuusi kuukautta, ei - piti olla koko vuoden ja hankkia natsoja kaulaan! Tiedättehän, täytyyhän sitä olla miehellä jotain millä meisseliään pidentää, kyllähän te sen tiedätte! Samantien myös ruiskukkaa tunnustavat oikeistoveijarit alkavat vihata minua - jos kerran ajattelit olla sen kaksitoista kuukautta niin mikset sitten samantien mennyt reserviupseerikouluun, hä! Miksi jäit välimallin jätkäksi, et sä ole millään lailla erinomainen, niin!

No niin. Oltaisiinkohan nyt suunnilleen jo käsitelty armeijan käymisen suurimmat kliseet? Kiitos. Nyt voisinkin kertoa, että minkä takia alunperin menin armeijaan. Mikä ihme minut sinne ajoi? Minäpä vastaan - mielenkiinto. Jos puhutaan laitoksesta, joka on täysin hierarkinen ja siksi todellinen outolintu tässä yhteiskunnassa, niin onhan se hienoa nähdä se. Plus että jos minä puhun armeijasta helvetillisenä natsikouluna, niin voitte luottaa sanaani. I've been there.

Mutta ei armeija ole natsikoulu. Se on myöhäisteiniaikojaan elävien naskalien tarha, jossa pyritään opettamaan tietynlaisia sääntöjä siitä, mitä pitää tehdä jos joku äityy tänne listimään koko kansamme sukupuuttoon. Se on helvetin typerä järjestelmä, joka velvoittaa ihmiset puoleksi vuodeksi tai vuodeksi omasta elämästään naurettavalla summalla rämpimään metsiä ja tukemaan arkaaista infrastruktuuria.

Ja tähän mennessä se on paras vaihtoehto mitä meillä on.

Puhun nyt ihan rehellisesti. Tämä on mielestäni oikeasti paras vaihtoehto, mitä yhteiskuntamme tällä hetkellä voi ylläpitää. Vaihtoehtoisia asioita nimittäin ovat:

a) palkka-armeija
b) armeijan lopettaminen kokonaan

Kohdassa a) puolustusvoimien määrärahat tulee moninkertaistaa - ja yritä siinä sitten luoda infrastruktuuria ja julkisia palveluita, kun kaikki liksat menevät Mauri Majurin ja Kalle Kapteenin taskuihin.

Kohdassa b) ollaan pasifismin edelläkävijöitä, mutta vertailukohtana voisi ajatella asuntoa, josta säästämisinnossa jätetään lukko pois.

Joten kaikki te, jotka vihaatte nykyistä järjestelmää niin kovasti, voisitteko kertoa minulle... mitä ihmettä meidän sitten pitäisi tehdä? Yst. vast. lehden toimitukseen.

Harmaan sävyjä.

2007-03-12T09:44:00.000+02:00

Keltaista lehdistöä on oikeasti aika vaikea pakoilla. Siis molemmilta puolin, luulisin - jos olisin julkimo niin fesse vetoa, että kalastaisivat puhelinnumeroni noin puolessa sekunnissa jos minusta jotain uutisoitavaa keksisivät. Ja sama toisinpäin tietysti, minulle halutaan myydä nämä uutisoitavat ja huutamalla, kuinkas muuten. Niinpä kun kävin juuri ostamassa itselleni aamiaista kahvilasta, niin eivätköhän jälleen kerran lööpit kirkuneet.

Ja molemmissa myös täysin itsestäänselvistä asioista.

Toisessa lööpissä kerrottiin Kirkan muistotilaisuudesta ja vaimon surusta - mikä ei liene mikään uutinen, tottakai sitä suree jos puolisonsa menettää! Todella tahdikasta toimintaa taas iltapäivälehdiltä. Toisessa taas tällä kertaa aiheena oli Leena Luhtasen kampanjan pimeä rahamaksu vuonna 2004. Luhtasen mies oli maksanut graafikolle pimeästi, kun tämä oli suunnitellut vaalimainokset. Ainakin osittain.

No hohhoijaa. Jos tätä lukee joku graafikko tai muusikko tai nettisuunnittelija jne - tuliko uutena juttuna se, että asiat halutaan maksaa alihinnalla pimeästi? Nuoret, vielä opiskelevat mutta silti osaavat kaverit eivät osaa oikein neuvotella juttujaan oikein, sillä yleensä eivät ole tuohenvarressa vielä kiinni ja asiakas ei ymmärrä, millaisesta työstä oikeasti on kysymys. "Että tästä pitäisi vielä maksaakin! Meidän Veli-Matti tekee omalla votosopillaan nämä kaikki ilmaiseksi!" "Mutta lisenssit ja graafisen ohjeistuksen noudattaminen ja kuvakieli..." "Ei tässä mitään taidetta olla tekemässä! Veli-Matti osaa kyllä ilmaiseksi tehdä, mutta voidaan me tämä sinullakin teettää ja annetaan siitä vaikka kakskymppinen, niin!"

Tanssimusiikkialalla on puhuttu paljon siitä, kun aloittelevat bändit myyvät itseään keikoille alihinnalla. Tämä merkitsee sitä, että ne orkesterit jotka elättävät itseään moisella toiminnalla, eivät saa töitä sillä heidän ei kannata tarjota alempaa hintaa ja mennä persnetolla keikalle. Samaa ilmenee myös graafisella puolella. Jos katsellaan nykyisten ehdokkaiden vaali-ilmoituksia vaikka Metro-lehdestä, niin miten moni niistä kuvastaa oikeaa osaamista graafisen työn, typografian ja kuvakielen suhteen? Ja moniko näyttää siltä, että ne olisi tehnyt siskon miehen tutun pojan kaveri?

En minä sano sitä, että Leena ja Juhani Luhtasta pitäisi tässä ymmärtää. Vaan sen, että tilanne on huomattavasti yleisempi kuin miten Iltalehti sen haluaa kertoa. Eipä silti - ihmettelin juuri tässä taannoin, että miten tyypillä joka sanoo ajavansa köyhien etua on varaa lätkäistä itsensä 30% Espoolaisia bussipysäkkikatoksia. Fesse vetoa ettei JCDecaux niitä isoja mainoksia ihan ilmaiseksi niihin sijoita. Tai ehkä jälkeenpäin hepulla on ainakin perse auki, joten on hyvä samaistua vähävaraiseen työläiseen.

Viime viikolla postiluukustani tipahti käsin piirretty ja kopiokoneella kopioitu vaalimainos, semmoinen käyntikortin kokoinen pala aanelosta. Sloganina oli muistaakseni "koirasikin äänestäisi". Vaikken tyypin agendasta juurikaan mitään tiedä, niin jos kysyttäisiin että äänestäisitkö pelkän vaalimainoksen perusteella, niin saattaisinpa sanoa että kyllä.

Se oli nimittäin kovasti sympaattinen ja muuten vaalisaasteesta erottuva pikkujuttu. Ja jätti myös ehdokkaansa inhimilliseksi. Eikä käsittääkseni inhimillisyys ole lainkaan huono juttu, jos ryhtyy edustamaan KANSAA.

Pikachu, I choose you!

2007-03-11T23:20:00.000+02:00

Viikko vaaleihin, ja vaikuttaa siltä että joka sarjan mainoskatkolla on sen seitsemättä sikiävää ehdokasta, joka tahtoisi tuon legendaarisen kahdensadan joukkoon päättämään minun ja sinun asioista. Että nyt jos koskaan olisi syytä mennä ja äänestää tyyppiä, joka osaa ajaa juuri sinun ja juuri minun asioita.

Mutta mikä näitä ihmisiä erottaa? Ennen vanhaan (siis ennen kuin itse olin edes syntynyt) oli selkeää. Kommunistit olivat kommunisteja, porvarit porvareita ja Keskusta oli maalaisten puolue (vaikka nimen ja arvojen korrelaatio ei jotenkin ikinä selvinnyt minulle - käsittääkseni jos on keskustassa, ei ole maalla. Ainakaan täysin.)

Mutta nykyään! Ei herraisä - katselin Uutisvuotoa ja siellä kolmen suurimman puolueen edustajat nostivat kilvan omien puolueidensa kylttejä, kun luettiin epistolaa puolueohjelmasta ja kysyttiin että kenenköhän vaakuna nyt tätä mielipidettä edustaa. Ja miksikö? Koska puolueohjelmissa ei ole käytännössä yhtään mitään, mitä EI voisi allekirjoittaa kuka tahansa.

"Turvallinen ympäristö ja yhteiskunta kaikille!" No fucking shit, ei kukaan laita vaaliohjelmaansa että "Mummun elämään tulee mukavaa haastetta, kun ympärillä oleva katuväkivalta haastaa heidät pitämään puoliaan oman turvallisuutensa tähden!" Eikä kukaan taatusti halua leikata mitään yhteiskunnan sosiaalisia apuja. Samaan syssyyn luvataan että verothan muuten eivät nouse.

Meneekö tämä oikeasti jollekulle läpi? Ja jos menee, niin siinä tapauksessahan sen pitäisi olla se ja sama että kuka sinne pääsee vaikuttamaan. Tehdään iso arvontakone ja sinne saavat kaikki kansanedustajaksi haluavat tiputtaa oman lirpakkeensa. Sitten veivataan isoa kampea ja Aulis Gerlander poimii yhden lapun toisensa perään, kunnes ollaan saatu 200 henkilöä päättämään asioista.

Nykyisen status quon ylläpitämisen puolesta puhuu puoluekuri, jonka mukaan patut, jotka ovat henganneet poliittisessa elämässä mukana jo vuosikymmeniä, saavat varsin vahvasti sanella että mihin suuntaan mennään ja miksi, onhan heillä "kokemuksia poliittisen päätöksen tekemistä jo vuosikymmenien ajan" tai jotain siihen suuntaan. Heinäluoman Eerokin kommentoi City-lehdessä, että kuulemma kansanedustajiksi ei pitäisi äänestää ensikertalaisia. Rok rok, eli jaetaan sitten se päätösvalta suoraan joillekin tyypeille ja ollaan valistunut edustuksellinen despotismi.

Suoritetaan sitten niitä vaalikoneita ja mietitään, että ketä halutaan äänestää. Sitten tullaan siihen lopputulokseen, että melkeinpä se on aivan sama ketä äänestää, sillä suhteellisen vaalitavan takia oma ehdokas tuskin pääsee läpi.

Kannattaa siksi miettiä asiaa tältä kantilta: kun äänestää, tietää myös samantien kaikki ne henkilöt, joita ei äänestänyt. Ei, Heinäluoma, et saanut ääntäni! Ei, te pullamössön purijat, te pysähtyneisyyden ajan edustajat! Ette saaneet ääntäni! Olen vaikuttanut asioihin kun minulle on siihen annettu mahdollisuus ja silloin en tukenut teitä!

Ja tällöin voin ajatella edes hetken, että minulla on ollut mielipide ja vaikutusmahdollisuus.

Play it again, Sam.

2007-02-10T15:38:00.000+02:00

Mistä kliseet syntyvät? Joku keksii mielestään hyvän lausahduksen tai innovatiivisen tavan suhtautua tilanteeseen. Ajan kuluessa toisetkin ymmärtävät, että käsittelytapa on itse asiassa aika toimiva ja alkavat käyttää sitä itsekin ja *puff*, uusi normi on syntynyt. Tämän jälkeen innovatiivisuus on kadonnut ja klise on "puhkikulunut" tai "venytetty". Siinä ei ole ideaa. Voidaanko tästä päätellä että idea on aikansa vanki?

Ei välttämättä. Kun tarpeeksi aikaa kuluu, vanha metodi vääjäämättä siirtyy pois käytöstä, koska sen käyttöarvo jää pieneksi juuri kliseisyydestä johtuen. Kun tarpeeksi aikaa on kulunut, voidaan tätä aiempaa ideaa hyödyntää jälleen tuoreen tuntuisena, ja tällöin käytetään termiä retro. Jännittävää, eikö totta? Tähän mennessä en ole kuitenkaan kertonut aiheeseen mitään uutta, mitä ette olisi vielä tiennyt. Merkitseekö tämä sitä, että käsittelen klise-aihetta kliseisesti? Kuinka erikoista. Käännetään siis kirjoituksen suuntaa.

Kliseitä on monenlaisia. Romanttisissa elokuvissa pari saa toisensa, tragedioissa pari ei saa toisiaan. Toisaalta, jos nämä kliseet rikkoo, katsoja ei ole tyytyväinen. Miksi näin? Miksei näin? Miksi veditte maton jalkojeni alta, te pirun elokuvatekijät? Klise luo turvallisuutta.

Joskus kliseissä on ongelma - niiden läpi näkee. Jos joku käyttää niitä tilanteessa, jossa yrittää huijata toista, kuulija osaa poimia kertojan todelliset näkemykset aiheeseen. Tämä johtaa siihen, että kuulija alkaa suhtautua kertojaan epäluuloisesti - noinko typeränä tuo minua pitää?

Kyseessähän ei siis ole se, etteikö klise olisi uskottava. Miksei olisi. Autot eivät käynnisty maanantaiaamuisin, onhan se ymmärrettävää. Miksei niin kävisi. Mutta kun kliseen taipumuksena on esiintyä liian usein. Siksi henkilö, joka niitä käyttää on joko amatööri tai sitten tarkoituksellisesti haluaa kertoa oikeasti sen sanomansa sieltä alta.

Tämä on vain teoria, tosin.

Epäilen silti, että useimmiten aliarvioimme ihmisiä joille puhumme. Kerromme pienimuotoisia valkoisia valheita ja oletamme, että toiset eivät näe kehonkieltämme ja tapaamme puhua. Luulemme olevamme turvassa, vaikka toinen tietää vallan mainiosti mitä on tekeillä ja miksi niin. Ihmisen kommunikoinnista kun 90% tulee ihan muualta kuin sanoista.

Ehkä kannattaisi puhua suoraan eikä keksiä selityksiä. Se osoittaa selkärankaa. Mutta vaikka paasaankin täällä näiden arvojen puolesta, ei se tarkoita ettenkö olisi itse samanlainen nilviäinen kuin ne kaikki, joita tässä ruoskin.

Mutta ei minun tarvitse sitä silti hyväksyä.

Tänä päivänä täytän kaksikymmentäviisi vuotta.

2007-02-03T11:35:00.000+02:00

Minä en oikeasti tiedä, mitä tästä pitäisi kirjoittaa. Eihän ikääntymisessä noin niin kuin periaatteessa ole mitään erikoista. Korkeintaan kokemuspohjalta. Tottahan on se, että olen nyt neljännesvuosisadan verran tallannut tätä maan kamaraa ja tullut monenlaisiin johtopäätöksiin elämästä, ihmisistä, ilmiöistä ja asioista. Suuri osa niistä asioista on tullut kirjoitettua tänne blogiinkin. Että sieltä vaan lukemaan, mars. Jos kiinnostaa.

Muutenkin Ajassa irrallaanin idea on aika pitkälti ollut olla kolumnikokoelma (lienen maininnut tämänkin useasti) ja siksi olen yrittänyt kirjoittaa jutut mahdollisimman sellaiseksi, että ne eivät olisi välttämättä aikaan sidottuja.

Mutta mitä tapahtuu silloin, kun kaikki on jo sanottu? Silloin ehkä blogi päättyy ja minä teen jotain muuta. Mutta todennäköistä on, ettei se tule tapahtumaan aivan piakkoin. Tai jos tulisikin, niin olisin aavistuksen pettynyt.

Kas kun maailman absurdius ja typeryys ja ihmisen outo malli toimia on loputon suo, josta lienee helppo löytää aina uusia aiheita. Uudet näkökulmat, niissä se vaikeus piilee.

Siksi pitäisikin välillä vain lukea eikä aina kirjoittaa. Kas kun lukeminen ja ajattelu ovat mielestäni kirjoittamisen polttoainetta.

Lukemaan siis. Pitäkää kivaa. Bonuksena tänään kaksi kuvaa, joiden välillä on 20 vuotta. Toisessa olen neljä, toisessa taas en. Heippadei.

Tippaleipä.

2007-01-26T12:13:00.000+02:00

Tästä oli vielä pakko mainita. Vaniljasuklaa pohti tyyppiä, jonka kanssa on käynyt jo useammankin kerran treffeillä, ja hauskaa on ollut:

"Toisaalta, tämä on täysin äimistynyt siitä, että Vee on vielä halukas näkemään tämän. Tämä nimittäin puhui hölmöjä eikä ollut kauhean freshinäkään. Mitä jos mies onkin epätoivoinen ja jättää huomioimatta tärkeät seikat vain sen takia, että on pakko saada nainen?"

Olkaa kilttejä ja kertokaa minulle, etteivät naiset oikeasti ajattele näin. Jos mies on kohtelias, hän on vässykkä. Jos mies ei huomioi, hän on kylmä, jos huomioi, hän on tossun alla. Oletan nyt siis, että lainauksessa sanalla nainen tarkoitetaan ihan ketä tahansa naista.

Älkää hyvät naiset yrittäkö tulkita miehiä. 90% ajasta miestä on ihan helppo ymmärtää. Jos siltä kysyy, että onko nälkä niin mies vastaa että on tai ei riippuen siitä onko vai ei. Kysymällä on helppo saada selville asioita, joskin ei kannata kysyä asioita joita ei ehkä halua kuulla.

Eikä ole sellaista otusta kuin "epätoivoinen pelimies".

Sie können in einem Bus lächeln.

2007-01-26T10:12:00.000+02:00

Astuin tässä päivänä eräänä bussiin numero 11, joka oli matkalla Tapiolaan ja kohtasin jälleen kerran saman kuljettajan, joka on kuljettanut minua useita kertoja aiemminkin. En tiedä hänen nimeää, mutta hän on hyvin mieleenjäävä. Myös Sekamediasoppa oli joulukuussa törmännyt samaan jamppaan.

Ai keneen jamppaan, kysytte? No. Espoon linjoja (no, ilmeisesti myös seutulinjoja, koska olen nähnyt tyypin myös bussissa 102) ajelee linja-autokuljettaja, jonka missio on tuoda ihmisille esiin se fakta, että LINJA-AUTOSSA SAA HYMYILLÄ. Ilmeisesti tyyppi on kotona askarrellut lappuja, jotka hän kiinnittää ennen ajoon lähtöä bussin mainospaikoille. Niissä hän kertoo kuinka oppitunneilla ei aina ollut hauskaa, mutta linja-autossa voi hyvin ollakin. Olin vähän pettynyt, kun tällä kertaa autossa ei ollutkaan "noloa muistoa kouluajoilta", jossa kuljettaja kertoi kuinka hän ei muistanut saksantunnilla läksyä ja nolotti kovasti. Tämä on kuitenkin viittauksena nykyisissäkin lapuissa, ulko-ovessa luki saksaa.

Kerrassaan nerokasta, oikeasti. Miksen minä keksinyt tätä? Lappujen kotikutoisuus ja pieni naivius hymyilyttää jo valmiiksi, ja siinä vaiheessahan ne jo saavuttavat sen, mitä niiden piti tehdä! Oikeasti tuo kuski pitäisi palkita jotenkin, sillä liian paljon nykyään näkee sitä, että ihmiset vain ahdistuvat ja kokevat syvää kyynisyyttä. Ihan kuin se olisi älyn ja cooliuden merkki, ettei osaa hymyillä.

Jonain päivänä vielä apinoin tuota kuskia jossain tilanteessa soveltaen. Hississä saa hymyillä (paitsi ilkeästi kahden kesken toisen kanssa), kaupassa saa hymyillä ja ei välttämättä tee muutenkaan pahaa kohdella julkisen palvelun ihmisiä ihmisinä.

Nyt kaikki yltiöpositiivisuuden vastustajat ryntäävät kimppuuni ja hokevat että "kyllä me saadaan olla pahalla tuulella jos me halutaan". No tottakai saatte olla. Mutta tarvitseeko silti preferoida sitä? Etenkin julkisissa tilanteissa? Monta kertaa huomaa, että ilahtuu, kun joku toinen käyttäytyy mukavasti itseä kohtaan ilman mitään syytä. Tätä käyttäytymismallia pitäisi mielestäni edistää huomattavasti, ei se kenellekään tekisi mitään pahaa. Saattaisipa lievittää myös yksinäisyyttäkin, kun tuntuu ettei ole ihmisille pelkkää ilmaa.

Niin minä sen näkisin.

I'll be there for you.

2007-01-21T00:33:00.000+02:00

Olin yöllä baarissa ja päätin yllättäen lähettää kaikille ystävilleni täysin absurdeja tekstiviestejä. Vastaukseksi sain yhtä absurdeja vastauksia.

Tiedän nyt, että olen löytänyt kaltaisiani, se on hienoa ja siksi on hienoa tunnustaa, että ystäväpiirini on paitsi laaja, myös hieno. Pahoittelen "hieno"-sanan ylikäyttöä.

Antakaa itsellenne iso käsi, teistä tulee vielä jotain.

Rok rok.

Another brick in the wall.

2007-01-19T11:34:00.000+02:00

Myönnetään pois: olen valehtelija. Suunnaton raivoni, joka kohtasi Valtion Rautateitä näiden kohdellessa minua kuin kapista koiraa eräällä Oulu-Helsinki-matkalla on ilmeisesti tyyntynyt, sillä yllätin itseni jälleen pitkänmatkanjunasta, tällä kertaa kohti Tamperetta.

He, jotka minua tuntevat vähänkin enemmän, tietävät suuren viehtymykseni stand-up -komiikkaan ja kun sain tietää, että Suomen Stand Up Club järjesti Tampereella kurssin aihetta koskien, päätin ottaa härkää sarvista ja pulua raivelista ja lähteä selvittämään, voisiko minusta koskaan tulla ihmisten naurattaja.

Stand-up on lajina varsin kiehtova. Vaudevilleperinteestä ponnistava laji, jossa yksi ihminen ja yksi mikrofoni naurattavat salillista yleisöä kuulostaa omituiselta - miksi jonkun jutut olisivat niin hauskoja, että joku haluaisi tulla katsomaan YHTÄ ihmistä? Eivätkä kaikki stand-upin ideaa välttämättä tajuakaan täysipainoisesti. Ystäväni Jari, jonka koominen potentiaali kohoaa mieltäylentäviin sfääreihin, kommentoi aikanaan ajatusta jotakuinkin näin:

"Huumorin pitää tulla nurkan takaa ja yllättää. Jos menee varta vasten katsomaan jotakuta, että naurata meitä, tulee todennäköisesti pettymään. Ladataan liikaa odotuksia koomikkoon."

Tajusin lainausta aloittaessani, etten muistanut Jarin kommentista muuta kuin perusidean, joten todennäköistä on, ettei Jari sanonut mitään lainausmerkkien sisällä olevaa. Mutta idea on kuitenkin olemassa. Kuinka siis luodaan illuusio siitä, että koomikko keksii "lennosta" kaikki suunnitellut ja hauskat juttunsa? Ehkä hyvällä esiintymisellä. Yleisön huomioonottamisella. Stand-up -esitys on dialogia, ei monologia ja yleisön nauru sanelee esityksen tahdin. Kohokohdat eli punchlinet täytyy esittää oikeaan aikaan oikealla äänenpainolla, jotta yleisö nauraisi. Ja tietysti sillä tavalla, että yleisö itse tajuaa vitsin koukun. Stand-upissa yleisö näet useimmiten nauraa koomikon absurdiudelle tai tarkkanäköisyydelle jossain ilmiössä, jonka kaikki voimme tunnistaa elämässämme. Tai sitten stand-up -koomikko voi kritisoida jotain yhteiskunnallista epäkohtaa, jolle olemme itsekin vihaisia. Hän on huutavan ääni korvassa, kansankynttilä. (Idolisoinko liikaa? Entäs sitten?)

Kärjistämällä jonkin asian tarpeeksi äärimmilleen, voidaan melkein mille tahansa nauraa. Ja miksikö se on tarpeen? Siksi, että ymmärtäisimme millaisia kärpäsiä härkäsemme useimmiten ovat.

Kurssi alkaa neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua, saa nähdä, mitä siellä opin. Kerron siitä sitten myöhemmin.

Jänskittää.

Jak sie masz!

2007-01-18T11:35:00.000+02:00

Lienen kosolti myöhässä, mutta pitää silti kirjoittaa vähän Boratista. Borat, tuo Sacha Baron Cohenin luoma hahmo joka on "kazakstanilainen" reportteri lienee tuttu jokaiselle, joka ei ole syntynyt tynnyrissä toissapäivänä tundrarajan pohjoispuolella. Hävyttömän rasistinen, misogynistinen ja käytöstavoiltaan holtiton viiksivallu on jakanut mielipiteitä elokuvansa Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan myötä, ja nyt tarpeeksi moni ihminen on jo nähnyt elokuvan, jotta voidaan saada aikaan tietynlainen mediaani siitä, mitä ihmiset ajattelevat moisesta mediapläjäyksestä. (Eli tavallaan siis en olekaan kosolti myöhässä, keräsin vain tarpeeksi todistusaineistoa, heh.)

Borat jakaa katsojat aika pitkälti kahteen leiriin: toiset rakastavat, toiset vihaavat. Rakastajatkin ovat useampaan leiriin jaettuja, samoin kuin vihaajat. Rakastajia ovat muun muassa Jackass- ja Dirty Sanchez -huumorista viehättyvät ihmiset, jotka näkevät Boratissa infantiilia huumoria, kun Borat saapuu ulos "modernista vesivessasta" ja tuo talon emännälle muovipussissa pökäleensä. Osa ihmisistä vihaa tätä elokuvaa juuri tästä syystä, sillä kakkahuumori ja ihmisten julkinen nolaus tuntuu heistä typerältä ja ikävältä. He eivät koe Sacha Baron Cohenin huumoria lainkaan älykkäänä ja inhoavat siksi.

Sitten on toisenlaisia vihaajia. Niitä, joiden mielestä Sacha Baron Cohen on liikkeellä väärillä periaatteilla eikä hän saisi vetää mukaan "syytöntä" Kazakstanin valtiota, kun ei kerran näitä oikeasti virallisesti edusta. Tästähän kazakstanilaisetkin aikoinaan vetivät herneen nenäänsä, kunnes heidän presidenttinsä tajusi vitsin. Että jos otetaan huomioon, että kyseessä on maailman yhdeksänneksi suurin maa, niin pitäisi ehkä tehdä jotain julkikuvalle, jos Boratin lanseeraama takapajuinen kuva menee lävitse kuin moottorisaha zombiesta. Ja tämähän on Cohenin idea - tuodaan esille muiden ihmisten ennakkoluulot.

Siksi minä pidän Boratista. Elokuva toimi mainiosti, mutta jos puhutaan koko hahmosta, niin idea on nerokas - tosin pitkän elokuvan jälkeen hahmo on liian tunnistettava, jatko-osia lienee turha kyhäillä. Boratin idea on se, että hän on niin pohjattoman rasistinen naisvihaaja, muttei oikeastaan pidä sitä pahana, se kun on "Kazakstanin tapa". Sen sijaan hän on iloinen ja ulospäinsuuntautunut ja haluaa oppia lisää, hän kertoo maansa tavoista kuin lapsi, eikä näe niissä mitään pahaa, hänethän on kasvatettu sellaiseksi! Siksi hahmo onkin niin aito (mikä sinällään on outoa, koska hahmo on feikki) ja Cohen esittää häntä todella hyvin.

Kun Borat huutaa teksasilaiselle yleisölle että "We support your war of terror!" ja yleisö huutaa että jee, on maali saavutettu. Siinä sitä on kokonainen ihmisjoukko kertomassa, että kyllä, me olemme takapajuisempia kuin luulettekaan. Tavallaan tuntuu siltä kuin hiekkapuhaltaisi hyttysiä, mutta mitä väliä.

Borat on hauskaa viihdettä ja veikkaan, että jos hän olisi minut saanut lankaan, olisin vain tyytyväinen. Kas kun jää julkisesti kiinni siitä, että käyttäytyy tyhmästi ja idiootisti, saattaa tapojen parannukseen olla huomattavasti suurempi motiivi kuin ehkä joskus muulloin.

Ei, kyllä minä olin kosolti myöhässä. Mutta se siitä. Ensi kerralla jotain muuta.

Valitsemisen sietämätön keveys.

2007-01-18T09:12:00.000+02:00

Muistatteko vielä uutisen uskovaisperheestä, jota pornokanava vainosi? Kuinka he tilittivät iltapäivälehdelle, että televisiokanava, joka lähettää neljä kertaa viikossa öisin pornoa, ei vain suostu lähtemään heidän digiboksistaan? Uutinen päättyi kauniisti sanoihin: "Digiaikaan siirtynyt pietarsaarelaisperhe siis pääsee pornokanavasta eroon ainoastaan sulkemalla tv:n tai vaihtamalla kanavaa."

Nauroitteko uutiselle? Minä nauroin. Ja siksi nauroin tänään lisää. Näet eräällä nimeltämainitsemattomalla keskustelupalstalla pohdittiin blogeja, kysyttiin kuka niitä kirjoittaa ja kenties, että mistä osoitteesta nämä löytää. Hetkinen kului, ja paikalle saapui eräs totuuden tietäjä, joka mainitsi jotakuinkin asiasta näin:

"En ole ikinä ymmärtänyt tota blogiläppää. Varsinkaan, jos niitä kirjoittelee tavikset. Jonkun megatähden blogin seuraajat tavallaan ymmärrän ja heitä kovasti symppaan, mutta kaiken kaikkiaan julkinen päiväkirja on melkoisen säälittävä asia. En vain tajua, miksi päiväkirja pitää väen vängällä tuoda muiden ihmisten luettavaksi. Eikös päiväkirja ole jotakuinkin melko henkilökohtainen asia? Siinä vaiheessa, kun siitä kadotetaan se henk.kohtaisuus lailla blogin, mun ymmärrys loppu siihen. Sitä paitsi kuten joku tuolla sanoi, en ymmärrä, miksi ketään edes kiinnostaisi kenenkään muun jutut jossain blogissa. Ellei henkilö satu olemaan joku lukijalle oikeasti tärkeä henkilö, eikä mikään iltapäivälehden salahuora."

Hän ei siis ymmärrä miksi blogeja kirjoitetaan. Itse asiassa vaikuttaa siltä, ettei hän edes tiedä, mitä blogit yleisesti ottaen ovat. Ovatko ne päiväkirjoja, jotka kertovat tarkkaan montako kertaa henkilö on käynyt vessareissulla tai ostanut ruisleipää? Jotkut ehkä, mutta varsin harvat. Käsittääkseni tällaisten turhanpäiväisyyksien raportoimisesta käytetään ilmaisua "haircut", jotkut asiaa enemmän tuntevat varmaan kertovat enemmän.

Toinen asia mikä silmääni pisti, oli tämä ajatus henkilökohtaisuudesta. En tajua miksi se, että tekstiä on mahdollista muidenkin lukea, vaikuttaisi siihen, miten henkilökohtainen teksti on. Joillekin henkilökohtaisten asioiden vuodattaminen on tapa purkaa omaa ahdistusta, päästämällä sen tekstin maailmalle saattaa päästä ahdistuksestaan eroon, verraten vaikka sellaiseen omaan henkilökohtaiseen päiväkirjaan, jossa se teksti jää asianomaisen itsensä haltuun, ehkä silti vähän painamaan. Tai sitten ei. En tiedä, kun en ole koskaan kirjoittanut yksityistä päiväkirjaa, en vain osannut. Ja onko Ajassa irrallaan sitten angstin ylin ylimys, hajoanko täällä pirstaleiksi joka päivä? En. Olen ehkä maininnut parissa postauksessa jotain asiaan liittyvää, mutta yleensä olen pyrkinyt luomaan siihen viitekehyksen, jotta hommassa olisi muutakin purtavaa kuin se, että "Tuomaksella on nyt vähän paha olla".

"Sitä paitsi kuten joku sanoi, en ymmärrä, miksi ketään edes kiinnostaisi kenenkään muun jutut jossain blogissa."

Hmm. Minä olen nähnyt blogipäivitykset enemmän tai vähemmän kolumnityyppisinä ratkaisuina. Niissä on aihe, pohjustus, perustelu ja näkemyksiä. Vähän kuin mielipidekirjoitus. Pakkohan toisten mielipiteitä kohtaan on olla yleistä kiinnostusta, jos kerran jokainen lehti julkaisee omaa yleisönosastopalstaansa. Ja miten tämä eroaa sitten sanomalehtien kolumnisteista? Ei kai niilläkään kummempaa gloriaa ole jutuissaan, mitä nyt ovat vähän tunnetumpia ja ehkä heillä on joku hieno ammattitutkinto ja julkinen virka, joka tekee heistä alansa asiantuntijoita. Mutta kolumni (tai pakina) lienee kuitenkin aina kirjoittajansa näkemys ja mielipide ja mielipiteitä on paha lähteä arvottamaan, vai?

Tietysti olen jäävi kommentoimaan. Minullahan on sentään kaksi (2) blogia. Ja tavallaan aiheesta jauhaminenkin on tyhmää, sillä keskustelu on vähän kuin mielimusiikista. "Vähänkö tykkään tästä bändistä." "Mutta toi bändihän on ihan paska." Luuleeko joku tuolla lailla vieroittavansa toisen mieliyhtyeestään? "Oi jukoliste, hyvä kun mainitsit, minä melkein luulin, että näillä on tarttuvia biisejä ja pitäisin näistä. Hyvä että tulit ja kerroit että se on paskaa."

Ei sille mitään voi. Jos arvon foorumisti ei löydä kiehtovaa tekstiä blogeista, niin minun ei auta muuta kuin soveltaa pornokanavauutisen lopuketta:

"Blogeja vastustava foorumisti siis pääsee blogeista eroon ainoastaan sulkemalla internetselaimen tai surffaamalla muualle."

Taivaassa tehty tulitikku.

2007-01-17T17:25:00.001+02:00

Tylsänä iltana päätin rekisteröityä City-lehden foorumiin ja seikkailla sen lukemattomien deittipalveluiden keskellä. Sivuilta löytyi lukemattomia tapoja parittaa ihmisiä keskenään, onhan toki hankalaa löytää toista ihmistä kaupungissa, jossa kaikki ovat kuin sillit suolassa, asuen samoissa taloissa ja kohdaten toisiaan päivittäin. Mutta eihän kukaan puhu tuntemattomille, sehän on selvä. Siksi tarvitaan joku tapa tutustua, ehkä se on yhteinen harrastuspiiri, koulu, ystäväpiiri tai jokin muu. Tätä puutetta kompensoimaan on syntynyt juuri Cityn kaltaisia palveluita, joissa ihmiset, joilla on jotain yhdistävää voivat löytää toisensa.

Sivuilta löytyi kiehtova Match-profiilijärjestelmä. Sen mukaan kun täytteli erinäisiä luonteenpiirteisiinsä sopivia juttuja, järjestelmä osaa laskea, että miten hyvin ihmiset sopivat toisilleen.

Hetkinen nyt. Voisiko tämä toimia? Yhdistäviä tekijöitä, samoja harrastuksia, samoja arvoja... mutta ah, ongelmahan tulee tässä: tietääkö ihminen oikeasti mitä haluaa? Jos syöttää unelmakumppanin tiedot masiinaan ja se generoi vastauksen että "tämä on 88% unelmakumppanisi", niin merkitseekö se sitä että kipinää löytyy?

Minä olen vähän skeptinen tässä, kuulkaas. Epäilen että ihmisiä ei voi matemaattisesti laskea toisilleen. Tovereiden suorittamaa parittamistahan on nähty aiemminkin, joka johtaa sitten sokkotreffeihin, missä ihmiset ovat jännäämässä, että onkohan tuo minun tyyppiseni vai ei. Mutta nyt pitäisi olla, kun kerran on ihan koneen ynnäämät tulokset, että tuo se on, tuo on minun sielunkumppanini.

Eivätkö ihmiset täydennä toisiaan? Voisihan sen kuvitella niin. Siinä tapauksessa epäilen vahvasti, ettäkö joku oikeasti osaisi sen verran hyvin määritellä omat huonot puolensa, että tietäisi, millaista ihmistä haluaa elämäänsä. Ja kun nämä ovat niin tapauskohtaisia juttuja.

Mutta tyrmäänkö ajatuksen ihan täydellä teholla? En minä. Mikä tahansa konsti, jolla ihmiset saadaan puhumaan enemmän toisilleen, on erinomainen ja mainio. Jos ei muuten, niin ihan sen takia, että puhuminen on tärkeää ja sosiaalisuus on mukavaa. Kaikki yksinäiset marmattajat ja antisosiaalikot siellä nurkassa, puhun myös teille. Teidän sosiaalinen luottopiirinne on vain niin paljon pienempi, mutta varmasti jokainen tarvitsisi ihmisen johon luottaa ihan täydellä sydämellä.

Joten miksei, Match-profiili voi toimiakin. Mutta onko se sitten parempi yhdistävä tekijä kuin satunnaisesti valittu puhelinnumero, sitä en tiedä. Kokeilkaa ja kertokaa. Kysykää Eveliinaa ja kertokaa Pasilta terveisiä. Tai toisinpäin.

Her skin's the color mocha.

2007-01-17T12:36:00.000+02:00

Wonderer kirjoitti kahviloista. Ja siitä, kuinka hän ei osaa olla kahviloissa yksin.

Minä osaan. Voi luoja, kuinka pidänkään kahviloista. Ne ovat pieniä saarekkeita, joissa saa rauhassa olla, miettimättä mitään kummempia. Kahviloissa voi lukea, niihin voi ottaa läppärinsä mukaan ja kirjoittaa ajatuksiaan. Jos minulla olisi vanhanaikainen kirjoituskone, saattaisin ottaa sen mukaan kahvilaan ja alkaa nakuttaa ylös asioita kahvista.

Nykyään kahvilassa tiskin takana palvelee barista, italialainen sana kahvintekijälle. Kahvintekijä valmistaa jokaiselle juojalle yksilöllisen kahvin, oli se cappuccino tai frappe tai latte tai au lait tai...mutta enimmäkseen juon kahvia. Tavallista kahvia. Nykyään jopa mustaa kahvia, aiemmin lorautin mukaan aavistuksen maitoa. Ja kahvikupissa on jotain maagista.

Mitä maagista muka? Kahvi sinällään ei ole kummempaa ainetta. Kahvi on tummaa mokkaista juomaa, jonka maku vaihtelee purujen mukaan. Seissyt kahvi on kitkerää, tuore kahvi on pehmeämpää. Mutta ei itse kahvi ole tärkeää - vaan se mitä se symboloi.

Minulle kahvi symboloi hetkeä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Työ keskeytyy kahvin takia. "Tulkaahan jo kahville sieltä!" Joten päivä, jonka istun juoden kahvia, on rauhallinen päivä. Vapaa päivä. Mihinkäs tässä olisi kiire, minulla on kahvi kesken.

Kahvi on myös erinomainen sosiaalinen juoma. Oletetaanpa hetkeksi, että haluaisin pyytää jotakuta tyttöä treffeille. Otetaan pari mallilausetta:

"Hei, lähdetkö treffeille?" = tytölle tulee suunnaton jännite heti alkuun, ou fak, tuohan on kiinnostunut minusta! Mitä mä teen, mitä mä teen? En mä oo varma pidänkö mä tuosta tyypistä, mitä jos niistä tulee kauheat treffit, hui saakuta, en varmasti lähde! EN VARMASTI LÄHDE!

"Hei, lähdetkö drinkille/oluelle?" = tyttö tajuaa elkeet heti, aha! Se haluaa juottaa minut humalaan ja päästä pöksyihini, se kurja, en taida olla sellainen tyttö! Olenko minä joku bilehile pissis, hä, en ole, en varmasti! EN VARMASTI LÄHDE!

"Hei, lähdetkö elokuviin?" = tyttö miettii, että tuohan ei sitten varmaan ole minusta kiinnostunut lainkaan, miten me elokuvissa jutellaan, hä, tuohan on ihan tyhmää, se tekee tän protokollan mukaan, ihan varmaan kähmii leffassa, EN VARMASTI LÄHDE!

"Hei, lähdetkö kahville?" = tyttö tajuaa, että hei, tuohan haluaisi viettää minun kanssani hetken jutellen, silleen jännitteettömässä ilmapiirissä, jossa meidän keskinäinen kemiamme saattaa aiheuttaa kaikkea kivaa - eikä sillä ole edes kiire pois, koska ei kenelläkään ole kiire kahvin luota! KYLLÄ, VARMASTI LÄHDEN!

Tottakai tiesitte että kärjistin. Mutta kahvi on hienoa ainetta. Suosittelen silti kohtuutta kaikessa, hidasta nautiskelua ja ennen kaikkea: puhdasta, kylmää vettä ja vastajauhettua kahvia puhtaalla keittimellä.

Kahvihammastani alkoi kolottaa. Kahville, siis.

Meeting people is easy.

2007-01-16T13:21:00.000+02:00

Luin SchizoBlogia ja sieltä linkki johdatti minut sivulle, jossa kerrotaan kuinka parantaa blogin markkina-arvoa vuonna 2007. Mitäs hemmettiä, mietin. Ymmärrän kyllä, että moni haluaa blogilleen lukijoita, mutta...?

Koska Ajassa irrallaan pyrkii enimmäkseen olemaan kirjoittajansa ajatusten säilytyspaikka ("Mitä sinulla on sanottavaa puolustukseksesi?!" "Odota hetkinen, tarkistan...") osa ohjeista kuulostaa vähän tönköiltä. Lisäksi kun ottaa huomioon, että ohjeistus on peräisin jenkkiblogista, niin tavatkin saattavat olla vähän...no joo. Tarkistellaan mitä ohjeistus sanoo.

Ei niin fiksuja ratkaisuja:

"Become an expert on something: Develop a keen interest, continue to read and write intelligently, and after a while, your experience will grant you this informal title; bloggers will seek you out, your reknown will grow, and it will be easier to be noticed, linked to, and get cross promoted."

Eli pitäisi siis osata jotain todella hyvin. Olla jonkin alan Mr. Miyagi, jota kansa kulkisi seuraamaan. Oi suuri Guru, anna valaistuksesi meille! Veikkaanpa, että Ajassa irrallaan ei tule kehittymään mitään yhtään tiettyä asiaa käsitteleväksi kirjoituskokoelmaksi, joten mennään ohjeissa eteenpäin.

"Put out Press Releases: Particularly if you have something new, unique, or particularly important to say (such as an important story, or research)"

Oi jukoliste! Tämä! Tätähän täytyy tehdä! Laitan kaikkiin Suomen aikakausi- ja sanomalehtiin lehdistötiedotteen, että ensi viikolla Tuomas aikoo kertoa siitä, että häntä ottaa päähän suomalainen irtisanomispolitiikka ja määräaikaiset työsuhteet! Koska kukaan ei tiedä, kuka Tuomas on, ketään tuskin kiinnostaa. Ehkä tätä ennen pitäisi päätyä ekspertiksi, niin kuin tuo edellinen vinkki sanoi.

"Participate in forums: Forums with tons of pages, huge lists of members, and a responsive community are an easy way to not only connect with other individuals, but an opportunity to tastefully demonstrate your expertise and a link back to your blog."

FooruminKäyttäjä said @ 12:15 - Hei, tietääkö kukaan mistä löytäisi tietoa Che Guevaran nuoruudesta?
AjassaIrrallaan said @ 12:17 - Lue vaikka kirjasta. Hei, tsekkaa blogini! ajassairrallaan.blogspot.com !

Kuulostaako fiksulta? Ei niin. Tiedän, kärjistän, mutta idea olikin katsoa miten nämä pätevät OMAAN kirjoittamiseeni.

"Pay for pub: Efficient means of using your cash is to buy targeted Adwords, or keywords in Yahoo’s advertising network; you could get other bloggers to write about you using PayPerPost or ReviewMe; or you purchase text link ads through Text-Link-Ads.com."

Okei, tämä on jo typerää.

"Have a contest: Or, have regular contests, which encourage participation and buzz in your corner of the blogosphere."

Ei hitto vie! Mahtava idea! Hei, nyt kaikki äkkiä kertomaan mistä haluaisitte että Tuomas puhuu ensi viikolla! Jep jep! Laittakaa vain mielipiteenne osoitteeseen ajassairrallaan@gmail.com ja vot, viisi nopeinta voittaa Hessu-lehden! Eli siis ei.

Sen sijaan fiksumpia ratkaisuja voisivat olla:

"Answer your comments, in your comments, and off blog: Of course you have enabled comments on every post, right? So, when you do get comments, answer as many as humanly possible, and if its an interesting enough issue or question, contact the poster directly for a friendly follow up. Treat every potential poster as a potential subscriber to your feed, and a future friend and contact."

Okei, tulee mieleen vähän automyyjä, mutta mielestäni tosiaan ON kohteliasta vastata kommentoijille. Ellei välttämättä halua pitää sellaista "kylmän ja autoritäärisen" kirjoittajan imagoa. Jos Patrick Bateman pitäisi blogia, hän ei vastaisi kommentoijille. Ikinä.

ja ehkä se tärkein (siksi se kai oli listallakin ykkösenä):

"Write well, write consistently, don’t give up: All the marketing in the world won’t help you if you have a lame-duck blog. In your search for more traffic, more promotion, and more publicity, never forget it starts with great content — and needs to continue with great content on a regular schedule. There’s no question that maintaining quality and regularity is difficult while you’re starting out, particularly if you’re time strapped … but hang in there, because if you sacrifice this, all of your marketing efforts will be for naught."

Eli toisin sanoen pitää jaksaa kirjoittaa blogiinsa. Jos siis haluaa lukijoita. Jos joku lukija eksyy blogiisi ja pitää siitä, hän käy siellä uudestaankin. Ja jos kirjoittaja kirjoittaa yhden lyhyen jutun viiden kuukauden välein, niin ne vähätkin lukijat varmaan kaikkoavat. Mutta tämä olenkin vain minun mielipiteeni. Minähän olen ekstrovertti, Jungin testin mukaan ENTP ja siksi haluan tätä suurta ekshibitionismiani suorittaa.

Kaiken tämän jälkeen minusta tuntuu, että blogi, joka kertoo blogin kirjoittamisesta (hahaa, metablogi!) on vähän...tylsä. Eli puhe "great contentista" mitä tuossa äskeisessä oli, ei välttämättä päde siihen blogiin jota luin. Ja niin, huomasin kyllä oman ansalankani. Tämäkin postaus kertoo blogeista. Entäs sitten.

Jos teistä tuntuu, että olen kirjoittanut vain pitkän pätkän täytetekstiä ja olette aavistuksen pettyneitä, tiedätte miltä minusta tuntuu juuri nyt tätä lukiessa. Mutta onpahan netissä. Heh. Ja niin on taas toimittu ohjeistuksen ykköskohdan mukaan, ja voin vain kuvitella, kuinka markkina-arvoni nousee kuin kuume tupakkia syödessä.

"No one will ever know anyone."

2007-01-15T02:32:00.000+02:00

Otsikon lainaus on Bret Easton Ellisin kirjasta The Rules of Attraction. Pulp Fictionin Quentin Tarantinon kanssa kynäillyt Roger Avary teki mahdottoman tuntuisesta kirjasta (irrallisia college-opiskelijoiden päänsisäisiä monologeja, mitä helvettiä?) toimivan elokuvan, jonka nihilismi tuntuu juuri niin pahalta kuin mitä herra Ellis olisi halunnut katsojan kokevan. Pääteesi on kuitenkin se, että meillä kaikilla on kuulemma maskeja, eikä kukaan koskaan oikeasti tunne toista. Luulemme tuntevamme ihmisen luomiemme mielikuvien pohjalta.

Nyt kun olen taas päässyt jaloilleni, olen tutkinut sitä piiriä, joka sisältää ystäviäni ja tuttaviani. Osa heistä on merkittäviä henkilöitä ja osa elämääni ilmankin sitä yhdistävää kokemuspiiriä, jossa kohtaamme joka päivä. Tai siis, väännetään nyt vähän rautalankaa - suuri osa ystävistäni on tullut tutuksi harrastukseen liittyvän nettifoorumin kautta ja nyt kun olen tarkoituksellisesti ottanut ko. foorumiin etäisyyttä, niin osa porukasta on tavallaan kokemuspiirin vanki eikä heille ole kummemmin sanottavaa piirin ulkopuolelta, osa taas on selkeästi läheisempää ja heihin tulee pidettyä yhteyttä, joskin vähän vaihtelevasti. Aika paljon olen viettänyt aikaa yksinkin.

Olen myös törmännyt uusiin ihmisiin, jotka vaikuttavat olevan samalla aaltopituudella kanssani. On riemuisaa huomata, että löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla kuin minä - mutta nämäkin kohtaamiset ovat tapahtuneet varsin paljon verkon kautta. Kysymys kuuluukin - pidänkö minä noista ihmisistä vai pidänkö siitä kuvajaisesta, jonka olen kuvitellut noihin ihmisiin? Onko Ellis oikeassa? Enkö minä tunne oikeasti ketään?

Minusta olisi ikävää, jos asia olisi niin. On totta, että otamme erilaisia rooleja erilaisissa tilanteissa, mutta uskomus siitä, että kaikki attraktio olisi valheellista, on vähän liian synkeä minulle. Minä luotan siihen, että ihmiset ovat sitä mitä pyrkivät tuomaan ilmi, mitä tulee ajatusmaailmaan. Kukaan ei kai voi pidemmän päälle huijata luonnettaan radikaalisti erilaiseksi kuin mitä se on oikeasti.

Ehkä tauko ja perspektiivin muutos opettaa ymmärtämään, keiden kanssa se yhteys oikeasti on ja keiden kanssa sellaisen vain kuvittelee. Mutta kun tajuaa, että yhteys on ja tietää ketä kaipaa, niin sitä on huomattavan onnellinen ihminen. Kas kun erakoituminen on pahasta, kaipaus soi kauniimpana. Ja sitten kun viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää, tulee viettäneeksi sitä paljonpuhuttua LaatuAikaa(tm).

---

Ai niin. Tuossa oikealla on nykyään linkki josta voi lähettää sähköpostia. Jos kokee tarpeelliseksi kommentoida jotain juttuani, muttei kehtaa laittaa nimeään kommenttiboksiin, niin Sähkö-Kusti polkee linkin takana olevaan osoitteeseen. Jos siis on jotain sanottavaa. Jos ei, niin ei tartte. Mutta oishan se kivaa. Tattis.

Tänään otsikoissa: irrallisia ajatuksia.

2007-01-14T17:32:00.000+02:00

Onko joku Airi-niminen henkilö perustanut kahvilan nimeltä Airi's Coffee?

Onko uskossaan vahva ihminen hyväuskoinen? Onko vaihtoehtoisesti ateisti uskoton?

Miksi englannissa on sanat stranger ja guest, mutta Suomessa molemmat ovat "vieras"? Millä perusteella "orava on pihoillamme tuttu vieras?" Voiko jokin olla myös esim. märkä kuiva?

Miksi silloin, jos joku on vastuussa jostain tekemästään ikävästä asiasta, hänelle sanotaan että "olipa vastuuton temppu"? Vastuuton temppuhan olisi sellainen, joka ei kosketa ketään.

Miten voidaan uutisoida, että "Jone on Idols-tuomareista ilkein, mutta Asko on Joneakin ilkeämpi"? Eikö tässä ole jo lähtökohtaisesti jotain pielessä?

Jos joku menee ja tekee toiselle ikävästi ja toinen on katkera, niin miksi sitten sanotaan että "no, hyvä että tuli tässä vaiheessa selville millainen ihminen oikeasti olet"? Miksi ne kaikkein huonoimmat puolemme olisivat niitä aidoimpia? Tätä ihmetteli Pauli Kallio, niin minäkin.

Onko ristiä asusteena käyttävä henkilö englanniksi "crossdresser"?

Miksi joku antaa haastattelun lehdelle aiheesta "olen vetäytynyt julkisuudesta?"

Miksi on niin vaikea olla oikeasti hauska?

Yst. vast. lehd. toim.

Kiitos.

Yksin kaikkia vastaan.

2007-01-10T09:46:00.000+02:00

Chris Cornellin Casino Royale-elokuvaan väsäämä tunnari You Know My Name on erinomainen. En tiedä onko se niin hyvä juuri siksi, että diggailin sitä jo ennen elokuvan näkemistä, vai se, että kappale tuo nyt minulle mieleen tuon Bondeista uusimman (ja parhaimman). Joka tapauksessa biisi on tarttuva, siinä on sopivan rosoinen saundi ja se tavoittaa aika hyvin leffan tunnelman. Leffa kun on tässä tapauksessa paljon karumpi kuin aiemmat Bondit.

Tänä aamuna sitten istuin bussissa ja kuuntelin mp3-soittimellani tuota biisiä, niin tulin miettineeksi, että mikä se on mikä viehättää tuossa uudessa Bondissa. Tajusin, että elokuva muistuttaa jonkin verran eräänlaista hienostuneempaa Die Hardia. Die Hard taas on yksi lempielokuvistani kautta aikojen, pelaten myös yksinäisen sankarin roolilla. Ottaen huomioon pasifismini ja antiväkivaltaisuuteni, mietiskelin että mikä kumma minua sitten viehättää siinä, kun yksinäinen sankari menee ja teurastaa pahislauman hyvän puolesta.

Tajusin, että se sama mikä minua viehättää myös zombie-elokuvien katsomisessa. Tavallaan päähenkilö on siinä yksin maailmaa vastaan, viimeisillä voimillaan edustamassa sitä mitä parhaaksi ja tärkeäksi itselleen näkee ja taistelee, vaikka tietää, että on alivoimainen ja todennäköisesti menettää henkensä siinä samalla. Ja tässähän kohtaa tulee se kohta, mihin voimme itsekin samaistua, mitä voimme idolisoida. Tuo henkilö on ahdistunut ja pahassa tilanteessa, silti hän päättää toimia. Ottaa tavallaan uskonloikan luottaessaan siihen, että hänellä saattaa sittenkin olla mahdollisuus onnistua. Tai ehkä ei luota. Ehkä hän vain tietää, että jollei hän toimi, hänellä ei ole mitään. Ja millä tavalla se käytännössä eroaa meidän jokapäiväisestä elämästämme?

Okei, räjähdyksiä on ehkä vähemmän. Ei ole myöskään läheskään yhtä paljon kauniita naisia ja jos menen jonnekin smokki päällä, todennäköisesti minut nauretaan ulos ilkkuen että "mitäs pingviini". Mutta periaate on sama - tilanteessa, jossa ollaan lohduttomana ja yksin kaikkia vastaan voidaan toimia kahdella tavalla: joko masennutaan taakan alla ja luovutetaan, tai sitten ollaan kuin Bond tai McClane ja painetaan siitä huolimatta. Kaikki tai ei mitään.

Viehätystä lisää myös se, että tyypit ovat kuitenkin sinällään alfauroksia, joten ei ole ihme, että mieskatsoja HALUAISI samaistua heihin. Kerrankin olla tyyppi joka ei ota vastaan mitään paskaa keneltäkään. Erinomainen kohde sopivassa suhteessa, siis.

Tiskit, täältä tulen. Yippee-ki-yeah, motherfucker.

A bright shining lie.

2007-01-09T08:54:00.000+02:00

On olemassa tilanteita, joissa en käsitä, miksi edessä olevaa epäkohtaa ei suostuta huomaamaan. Yksi hyvä esimerkki oli joitakin vuosia sitten, kun Anneli Jäätteenmäki paljasti suorassa vaaliväittelyssä tietävänsä, että Paavo Lipponen oli luvannut Suomen tuen amerikkalaisille Irakin sodassa kansalaisten siitä tietämättä - ja tästä hyvästä Anneli otti turpaansa. Siis täh.

Puhutaan kuitenkin rehellisistä ihmisistä Suomessa, luulisi että suuri kansa olisi nostanut Annelin olkapäilleen, kun tämä kertoi miten asiat ovat. Paitsi että Suomessa poliitikot eivät ole tarpeeksi viehättäviä sellaiseen. Mutta jos George Clooney olisi tehnyt saman (tai joku vastaava hahmo) ollessaan itse vaalitaistelussa niin vot, jo olisi kansa riemuinnut.

Mutta ei minun tuosta pitänyt puhua. Vaan vuokratyöstä. Jestas. Elämme ajassa, jossa vakituisen työpaikan saaminen on todellakin kiven alla - minulla homma tosin on helpompaa, koska minulla on munat. Jep. Sukupuolikin vaikuttaa. Mutta miten tähän on päädytty?

Suurten joukkoirtisanomisten jälkeen piti keksiä jotain. Kun juuri ennen neljännesvuosikatsausta laitettiin satoja ihmisiä pihalle, saatiin liikevaihtoon niin monen ihmisen palkka vähennyksenä menoista. Firmojen piti kuitenkin niidenkin jälkeen pysyä toiminnassa, eikä se ole mahdollista ilman työvoimaa.

Karenssilain mukaan työnantaja ei saa ottaa uutta työntekijää vanhan poispotkitun tilalle tietyn kuukausimäärän aikana, muistaakseni joko kuusi tai kahdeksan. Miten siis asia ratkotaan? Ei oteta ketään töihin, mutta VUOKRATAAN! Ostetaan palvelua, sehän ei liity töiden tekemiseen lainkaan! Työntekijä on töissä jossain ihan muualla, me vaan lainataan niitä, ei ne ole OIKEASTI meillä töissä! Leikitäänks hei silleen, et jos sä otat nää ton rahat ja otat siitä vähän välistä, nii sit se oiski sulla töissä eikä mulla ja sit mun ei tarttis huolehtii tosta lainsäädännöst, jooko?

Ja tämähän näkyy päälle. Miksei tämä ole ongelma? Koska "tällä lailla luodaan uusia työpaikkoja"? Ja kuinka "yrittäjien on helpompi palkata lyhyeksi aikaa työntekijöitä, koska eivät muuten voisi, koska ovat epävarmoja tilanteen kääntymisestä?"

Okei. Ihan miten vaan. Tottakai. Vuokratyö on tuossa ihan fiksu juttu. Mutta jos puhutaan ylikansallisista yrityksistä jotka TARVITSEVAT satoja työntekijöitä, niin en usko, että siinä tapauksessa mennään ihan tuurilla sokkona talousmerillä seilaten.

Mutta totta hemmetissä vuokratyö on fiksu juttu firmoille. Päästään eroon tuosta ikävästä irtisanomiskulttuurista. "Emme anna potkuja, lopetamme vain palvelun tilaamisen."

Tästä asiasta voisi raivota pitkään ja huolella, mutta ehkä jäähdyttelen nyt vielä hetken ja kirjoitan asiallisen kirjoituksen asiasta myöhemmin. Siis ihan siitä, miten hommat futaavat joissain vuokratyöfirmoissa. Mistäkö tiedän? Hei, minä olen nuori mies ja ystäväni ovat nuoria. Monellako meistä on vakituinen duuni? Jaa, noin monella. Entäs sellainen, joka EI ole valtiolla? Kas, nekin kädet laskivat.

Mutta semmoista se on, vuokratyö. Koeaikaa oikeaan työhön. Ja nyt - painu Pasi vittuun täältä ennen kuin minä vedän sinua kunnolla turpaan.

Things to do in Denver when you're dead.

2007-01-08T10:16:00.000+02:00

Tammikuu piiskaa ihmiset usein dieeteille. Onneksi en itse ole sellaisella.

Tarkkakorvaisempi ja -silmäisempi varmaan ihmettelee, että mitäköhän se Tuomas tällä kertaa horisee. Juuri viime päivityksessäänhän se julisti laittaneensa elämänsä remonttiin. Jep, remonttiin kyllä. Mutta en ole dieetillä. Kas kun dieetiltä on hirveän helppo luistaa ja tuntea sitten huonoa omatuntoa että "nyt sitten ei kannata jatkaa ollenkaan, kun kerran lipsuin." Mutta koska en ole dieetillä noin niin kuin virallisesti, niin välillä voi syödä jotain hyvää, kunhan tietää rajansa. Yritän ihan oikeasti nimittäin muuttaa elämäntapojani terveellisempään suuntaan.

Yksi näistä tavoitteistani on muun muassa netin käytön vähentäminen. Kun töissä istun ja tuijotan ruutua kahdeksan tuntia päivässä, olisi suotavaa, että vuorokauden muina tunteina saisin aikaan jotain muutakin. Lenkkeily käy pidemmän päälle tylsäksi yksin, joten täytyy miettiä vaihtoehtoisia tekemisen malleja.

Viime aikoina olen siis tehnyt seuraavaa:

käynyt kirjastossa
käynyt lenkillä
pyöräillyt
tavannut kavereita
laittanut ruokaa
pessyt pyykkiä
katsonut elokuvia
lukenut kirjoja
soittanut kitaraa
soittanut bassoa
hankkinut Xbox 360:n (joka ei vie läheskään niin paljoa aikaani kuin mitä kuvittelisi)
pelannut seurapelejä

Listassa ei näy baarinotkumisia tahi muita deprivaatiokertoimeltaan korkeita juttuja. Äkkiseltään miettii, että hei, tässähän tää nyt on. Ystäviä toki voisi tavata vieläkin enemmän, se on riemuisaa. Nyt pitäisi keksiä, miten saisi tuon liikuntaharrastuksen ja kaverit yhdistettyä fiksusti, silloinhan kuntoon pääseminen olisi vielä nopeampaa. Viihdykettä voi löytää vaikka mistä, jos on sosiaalinen eläin. Koska oikeassa seurassa tiskaaminenkin on älyttömän nastaa.

Pyrkimyksenäni on lisätä vielä tekemislistaan kahvilassa notkuminen ja esikoisteoksen siellä kirjoittaminen. Eri asia on se, tuleeko siitä koskaan mitään. Mutta ei minua kai voi yrityksen puutteesta syyttää.

Pitäisi tehdä aivoriihellä lista. Asioita, joita voi tehdä, kun tulee tylsää. Sitten voisi arpoa sellaisen tekemisen tarvittavalla hetkellä. Näitä voisivat olla vaikkapa

ostoskeskukseen eksyminen
ulkomaalaisena esiintyminen
seinäkiipeily
avantouinti
joku muu, mikä

Näköjään oman aivoriiheni vuo ei ole mitä suunnattomin. Tämän takia lista olisi hyvä tehdä jonkun kaverin kanssa, jolloin se venyisi varmaan käsittämättömän pitkäksi. Se ei välttämättä olisi huono asia, sillä huolimatta siitä, että "mulla ei oo mitään tekemistä" on yllättävän vaikea löytää juttu, joka "huvittais mua just nyt".

Piru soikoon, olen hemmoteltu kakara.

Virka, valuuttaa ja pyykkilautavatsa.

2007-01-03T12:36:00.000+02:00

Salibandyn Rock SM -kisat pidetään Helsingissä 27.1.2007. Vaikka olenkin luonteeltani laiskanpulskea enkä osaa liikkua, olen jostain kumman syystä pelannut tuossa turnauksessa aiemminkin, niin myös tälläkin kertaa. Mutta tällä kertaa en tee sitä mokaa, minkä viimeksi - en reenannut pätkääkään ennen kisoja, joten meinasin suunnilleen kuolla kentälle.

Ei, minä otin tavoitteekseni nostaa pohjakuntoa. Ja niinpä kävi, että nyt olen neljä päivää viettänyt suorittaen liikunnallisia suoritteita, käynyt juoksulenkillä, punnertanut, tehnyt vatsalihaksia ja niin edelleen. Lähes Hanna Partasmaisella otteella tyhjensin jääkaappini kaikesta rasvaisesta ja lihottavasta ja korvasin sen kanalla, raejuustolla, täysjyväleivällä, tummalla riisillä ja kasviksilla. Niin, ja rahkalla.

Kuntoremonttiin kuului myös rytmin kääntäminen aikaisempaan, tämä on vielä vähän vaiheessa. Mutta aamulla syön puuroa käytyäni lenkillä ja sitten vasta lähden töihin. Päätin näet, että nälkää en aio nähdä missään vaiheessa, vaikka pötsistäni eroon haluankin. Kunnonkohotus kun on tässä se pääasiallinen juttu, ja käsittääkseni kevyempi kroppa on helpompi kantaa. Vähän kuin tuunaisi. Pimp my body.

Kaikki tämä on nyt jo johtanut siihen, että olen paljon pirteämpi, monessakin mielessä. Raivostuttavinta on se, että ihmiset ovat jankuttaneet että "käy lenkillä, olet energisempi" - mikä minun mielestäni on kaiken logiikan vastaista, miten muka energiansa lenkkeilyyn tuhlaava voisi olla energinen? Mutta niin se vain toimii. Valitettavasti.

Tavallaanhan tämä ärsyttää, koska olen kuitenkin herkkuihin päin kallellaan. Ei sille voi mitään, että voissa paistettu ON hyvää. Mutta jos sitä osaisi koukkuuntua urheilemaan, niin sitten voisi syödäkin ihan mitä lystää. Kun ei tuota pötsiä vielä NIIN paljoa ole ilmaantunut.

Olenko nyt siis hyväksynyt länsimaisen yhteiskunnan kauneus- ja komeusvaatimukset ja pyrin miellyttämään kaikkia?

Nääh, haluan vain näyttää hyvältä alasti.

Now playing: Super Furry Animals - Guacamole

2007-01-02T01:56:00.000+02:00

Koska olen onnistunut heittämään unirytmini aivan miten sattuu, kääntyilen vuoteessa silmät sepposen selällään. Pirun joululomat, mahdollistavat heräämisen kello 14 päivällä - ja myös estävät nukahtamisen yöllä. Pitäisi armeijan käyneen miehen hallita tuo tajunnanmenetyksenkin jalo taito tuosta noin vaan, mutta eipä onnistu, sori nyt vaan. Siispä täytyy viettää aikaansa muulla tavalla.

Normaalisti varmaan kävisin maanmainiolla Muusikoiden.net-foorumilla (terveisiä Johtajalle ja Juhanille - ja miksei muillekin kavereille), mutta koska henkilökohtaisen hajoamisen johdosta päätin ottaa hermolomaa sieltä, täytyy öiset tylsät hetket tehdä jotain muuta. Kun leffat on katsottu (Keisarin uudet kuviot on muuten edelleen se paras Disney-leffa ikinä, katsokaa se - oikeasti, katsokaa) on pakko jossain vaiheessa yrittää saada unta, jos ei muuten, niin seuraavaa päivää ajatellen. Siispä seuraavassa joitakin konsteja, millä nukahtamista helpotan:

1) Pekka Sauri, Väinö Pertamo, John Myung ja muut kaverit

Pekka Saurin Yölinja oli aikoinaan lähetetty kulttisuosion saavuttanut radio-ohjelma, jossa ihmiset saivat kertoa elämästään ja ongelmistaan, kun psykologi Pekka samalla keskusteli ja avitti soittajia heidän "kyntäessään elämän kyistä peltoa", kuten Sauri joskus asian ilmaisi. Keskellä yötä tuleva ohjelma oli kiehtova, sillä siinä kuuli kuinka ihmisillä oli oikeita ongelmia ties mistä asioista, mutta eräs varoitusteksti ohjelmaan olisi pitänyt laittaa: "Älä kuuntele tätä ohjelmaa operoidessasi raskasta kalustoa". Niin kiehtova kuin ohjelma oli, Pekan ääni oli niin monotoninen, pehmeä ja puuduttava, että nukahdin joka kerta kuunnellessani. Tästä sain idean - jos tätä osaisi hyödyntää! Keskittyisi Pekan ja vieraiden puhumiseen, jolloin keskittyminen väsyttäisi ja nukahtaisi! Tähän vielä kun laskin teorian, että ihmisiä miellyttää erityisesti tietyn hertsitaajuuden puheääni, nauhoitin radiosta koneelle talteen noita ohjelmia ja sitten äänenkäsittelyohjelmistolla mataloitin puheääniä sille tasolle, mikä oli ihanteellinen.

Myöhemmin löysin myös jostain kirpparilta rentoutuskasetin, jonka oli laatinut Väinö Pertamo-niminen heppu. Pienellä modifikaatiolla ko. kasetista sai myös erinomaisen nukuttajan. Ilmeisesti nukahtaminen on helpompaa, kunhan itse nukahtamiseen ei tarvitse keskittyä.

Jos satun olemaan DVD-soittimen ääressä, myös John Myungin (Dream Theaterin basistin) laatima opasvideo Progressive Bass Concepts toimii, tylsempää ohjeistusvideota en liene ikinä nähnyt. Ja myös YUP:n Helppoa katseltavaa -dvd:llä oleva Tomi Palsan valokuvakommenttiraita on nukuttanut minut monta kertaa, sillä vaikka kovasti kuvat kiehtovatkin, Tomin ääni nukuttaa vähän kuin varkain.

2) Asioita joita voi tehdä kehollaan

Minua on usein kiehtonut hypnoosi ja se miten siihen vaivutaan. En nyt tarkoita telkkarin "naps, nyt nukut"-tyyppistä feikkihuuhaata, vaan sellaista hiljaista vaivuttamista hypnoottiseen tilaan. Tämä tehdään usein suggestiolla ja suggestioita käyttämällä pystyy kenties myös nukahtamaan, jos on edes aavistuksen väsynyt. Joitakin toimivia asioita minulla ovat:

Syvään hengitys ja sen tahdin seuraaminen (jatkuva monotoninen ääni nukuttaa, ks. edellinen kohta)
Käsien venytys niin pitkälle kuin pystyy ja sitten palauttaminen (rentouttaa kehon)
Ylöspäin katsominen silmät kiinni

Viimeisimmästä vähän lisää. Tämän itse asiassa keksin hyvin kauan sitten jo joskus esikouluiässä, myöhemmin törmättyäni samaan eräässä hypnoosisuggestiossa tajusin, että muutkin ovat hiffanneet tämän. Mutta selitänpä. Käsitykseni mukaan, kun ihminen nukahtaa, hänen silmänsä kääntyvät tavallaan "suojaan" - joskus tämän tuntee selkeästi. Nyt - jos oppii tunnistamaan tämän refleksin, niin voiko sitä hyödyntää nukahtamiseen? Kyllä voi. Ainakin se toimii minulla yleensä, muista en osaa sen kummemmin sanoa. (Tavallaan kyllä vesitän nämä kaikki ohjeet kirjoittamalla ne aamukahden aikaan yöllä, mutta siinähän sitten protestoitte, prkl.)

3) This is Hardcore

Tätä en suosittele, mutta keksin sen tavallaan vahingossa. Joitakin vuosia aiemmin heinä- ja eläinallergiani paheni ja ollessani siskolla käymässä, sain allergisen kohtauksen. Sisko meni lääkekaapilleen ja tarjosi sieltä yhden antihistamiinin, joka hänelle oli määrätty - kuulemma oli erityisen hellävarainen, sillä sisko oli juuri tuolloin raskaana, eivätkä lääkärit siksi tohtineet määräillä hänelle mitä lääkkeitä sattuu. Käteeni tipahti siis pilleri, jonka nimi oli Atarax. Ja katso, allergiset oireeni olivat poissa samantien! En voinut uskoa hyvää tuuriani, näin tehokas antihistamiini, miksei minulle oltu tätä määrätty? Lääkärillä käytyäni sainkin sitten oman kuurini ja riemuitsin suuresti, tietäen että tämä jätkä oli viimeiset allergiaoireensa kärsinyt.

Eräänä uutenavuotena sitten valmistauduin illanviettoon ja nappasin Ataraxin ajoissa, tietäen, että eläimistö juhlapaikallamme olisi mittava. Ruokailun yhteydessä otin sitten yhden oluen ja yhden snapsin...ja päätin sitten mennä käymään ruokalevolla, koska epäilin nopean syömisen aiheuttaneen minulle väsymystä.

Heräsin seuraavana aamuna. Ihmettelin mitä oli tapahtunut. Myöhemmin lukaisin lääkkeen ohjeesta, että sitä voitaisiin käyttää myös unilääkkeenä. Hetkinen nyt, unilääke ja alkoholi? Ei sellaista saa tehdä, sehän on vaarallista! Mutta jos kerran tämä toimii unilääkkeenä, niin missä on paketin varoituskolmio, ihmettelin - kunnes käänsin pakettia ja näin varsin punaisena loimottavan kolmion. Idiootti mikä idiootti, soimasin itseäni.

Ja haluan vielä korostaa - en käytä tätä nukahtamisapuna. Jos minulla olisi oikea nukahtamisongelma eikä vain "jet lag" juhlapyhistä, hakisin ehkä unilääkkeitä.

Mutta nyt kello on jo sen verran, että lienee aika yrittää laittaa nuo konstit käyttöön. Minulla ei ole nyt käsillä mitään ykköskohdan tai kolmoskohdan asioista, joten täytynee hyödyntää kakkoskohdan ohjeistuksia.

Tai sitten katson vielä yhden elokuvan. Hyvää yötä, silti.

Sanity is a full-time job in a world that is always changing.

2007-01-01T23:38:00.000+02:00

Välillä sitä joutuu oikein pysähtymään ja hengittämään syvään miettiessään, että miten on mahdollista, että maailma on niin pirun typerä paikka. Siis tyhmä, dorka, ääliö, vajaa, mentaalivajavainen ja aivokääpiö. Miksi maailma on niin säädyttömän umpiluupäinen, että joidenkin asioiden KIELTÄMISTÄ on oikeasti harkittava? Puhutaan nyt vähän kuin yli-liberaali. Luojalle kiitos, etten ole kuuluisa ihminen, tai kävisi kuin Rosa Meriläiselle Image-lehden haastattelussa.

Mutta olenpahan pohtinut tässä vuosien mittaan sitä, että miten eri asioita ja niiden laittomuutta meille perustellaan. Ystäväni, joka on maistellut erinäisiä huumaavia aineita elämänsä aikana, kysyi, että miksi viinaa saa myydä mutta pilveä ei, koska pilvessä on huomattavasti vähemmän huonoja puolia kuin alkoholissa? Hän käytti itse syynä valtion alkoholimonopolia ja sitä, että viinanmyynnistä tulee julmetusti verotuloja - pilvestä näitä ei tule. Että miksei sitä perustaisi vastaavanlaista monopolia marihuanaankin, niin ei tarvitsisi käyttäjien hajoilla laittomuuksien alla.

Mietin tätä pitkään, ja tulin siihen lopputulokseen, että ihmiskansa on niin typerä, ettei se osaisi hallita tällaista toimintaa. Sillä se, mikä viinasta tekee "turvallisen" on krapula. Kun menee ja syö liikaa, saa ähkyn - kun menee ja juo liikaa, saa darran. Nämä ovat ihmisen kropan varoituskeinoja siitä, että nyt on menty liian pitkälle. Kas kun useimmat ihmiset eivät tajua sitä muuten.

Pienin yhteinen nimittäjä kontrolloi meitä muutenkin. Vaikka itse voisinkin pitää seinälläni vaikka jotain hienoa tussaria, en välttämättä luottaisi, että sellaista jaettaisiin ihan kenelle tahansa. Siksi minusta on hyvä, että vaikkapa aseita kontrolloidaan. Jos nyt siis puhutaan ihan perusihmisistä, rikolliset nyt varmaan saavat viilattuja Smith & Wessoneita mistä lystäävät.

Enkä minä tiedä huumeistakaan mitään kun en ole ikinä kokeillut. Uskonpa silti, että ne ihmiset jotka nyt pystyvät käyttämään aineita ja silti pysymään töissä ja tekemään hyvin, ovat älykkäitä. He ovat varpaillaan ja osaavat suunnitella toimintansa, koska tietävät, että jos lipsahtavat liiallisuuksiin, poliisi kolkuttaa ja se on sitten että moro. Toisin sanoen - laittomuus on pilven "krapula". Tai no, analogia ei toimi ihan suoraan. Mutta tajuatte kyllä mitä tarkoitan. Jos Pentti Perusjamppa hiffaa, että on ihan okei pössytellä ja se on ihan lain tukemaa toimintaa, niin siitä katoaa se varovaisuusfaktori ja vaikkei suoraan voikaan julistaa, että siinä vaiheessa Solifer häippäisee kätösistä, niin riski on kuitenkin niin suuri, että ei uskalla lähteä arpomaan.

Sitten päästään muihin "pienin yhteinen nimittäjä"-asioihin. Vaikkapa tupakkakielto - Paavo Lipponen ilmoitti taannoin, että Suomi voisi ehkä täyskieltää savukkeet vuoteen 2040 mennessä. Järjetön ajatus. Itse vihaan tupakansavua, se aiheuttaa minulle hirvittäviä päänsärkyjä ja haisee pahalta ja niin edelleen - mutta millainen kansa käyttää nautintoainettaan niin helvetin tyhmästi, että valtion on vastattava asioihin kieltämällä? Oikeasti!

Hajoilin juuri yksi päivä siihen, kun olin kuumeisena matkalla kotiin töistä ja bussipysäkillä eräs nainen tuli röyhyttämään viereeni norttia. Tämä oli niin käsittämättömän pahanhajuista, että tilanne johti siihen, että aloin voida oikeasti huonosti. Käytyäni sivummalla tyhjentämässä vatsaani naisen ilme ei muuttunut suuntaan tahi toiseen.

Mikä ajaa ihmisen täysin ajattelemattomaan toimintaan? Missä on terve järki? Oikeasti. Jos ihmiset pysähtyisivät pohtimaan omaa toimintaansa eivätkä kulkisi ympäriinsä kuin typerät lampaat ja miettisivät hetken, että kanssaeläjätkin ovat ihmisiä, ei tarvittaisi täyskieltoja mihinkään. Sillä sitähän valtion sanelemat lait tekevät - suojelevat ihmisiä itseltään.

Jos sitä osaisi tulevaisuudessa vähän enemmän katsella ympärilleen, niin ehkä joskus ei jouduta 1984-dystopiaan, jossa mitään ei enää saa kritisoida eikä mitään tehdä.

Ai niin, hyvää uutta vuotta, lukijat. Kiva kun jaksatte piipahdella.

Enksmä tiiä kuka mä muka luulen olevani, hä.

2006-12-27T15:18:00.000+02:00

Joo joo. Ajassa irrallaan on viime aikoina "latistunut" kirjoittajansa henkilökohtaisia kriisejä käsitteleväksi purkautumissivustoksi. Big whoop. Näitähän on koko netti pullollaan, sano. Seuraavaksi pitäisi alkaa varmaan kutoa.

Lupaan, että aion palata käsittelemään yhteiskunnan ongelmakohtia taas piakkoin, mutta kestäkää nyt vielä tämä tunteenpurkaus.

Kun aloitin Ajassa irrallaanin(? - olkoot taivutusmuoto mikä hyvänsä) kirjoittamisen, tarkoituksenani oli, että siitä tulisi sellainen sarkastinen yhteiskunnan ilmiöitä purevasti ivaava kolumni, jonka kirjoittaja olisi aavistuksen hämärän peitossa, vähän niin kuin vaikka Liisaleena aikoinaan. Pakinanomainen. Ei perinteinen nettipäiväkirja ollenkaan, jossa kerrotaan että "tänään söin, keitin kahvia, käytin eläintä lenkillä ja katsoin illalla saippuaoopperaa - ottaisikohan Janne tänään yhteyttä, ottaisiko?" Ei. Sen piti olla eriytynyt omasta persoonastani.

Nyt olen taas vuoden loppua kohden selaillut vanhoja tekstejä ja huomannut, että tuossa tosiaan tapahtui tunteiden puolesta mullistavia asioita. Silloin sitä halusi hehkuttaa tosissaan, että katsokaa, nyt on onni mulla, hehee hahaa, ei ole maailmassa ja yhteiskunnassa pulmia, ei! Päinvastoin, elämä on pelkkää herkkua!

Sitten kun tuli se romahduspiste, niin sitten tappeli itseään vastaan, että saako sitä ihminen olla katkera, kun ei kerran kukaan tässä ole itteään telonut. Vaikka koko ajan sitä puri hampaitaan yhteen ja mietti, että helvetti, sitä oli yrittänyt itseään varjella siltä, että joutuisi jälleen kerran arpomaan noissa ihmissuhdeasioissa. Mutta tässäpä hauska ilmiö:

Ennen kuin koko tilannetta oli tapahtunutkaan (joo, sanotaan se nyt suoraan, jos vaikka joku henkilö ei osaa lukea rivien välistä: minulla oli intohimoinen suhde joka lakkasi että naps, tai no, lähes) olin kirjoittanut näistä asioista, esimerkiksi tässä: ♥(♂, ♀) tai tässä: Kirjoitus #36. Siinähän olin tehnyt jo selväksi itselleni sen, miten maailma toimii. Mikään ei siis tullut yllätyksenä, vai? Voidaanko tästä laskea, että olen optimisti, realisti vai kyyninen pessimisti?

Tämän takia olen hemmetin tyytyväinen siitä, että kirjoitan näitä juttuja. Ne ovat kuin ovatkin omaa ohjeistusta itselleni, puhun tavallaan menneisyydestä itselleni, lohduttaen että "kato nyt, ihan hyvin se vielä menee". Olen asettanut omat mielipiteeni näkyville ja näin tehden tiedän voivani allekirjoittaa ne. Ja epäilen, että juuri siksi olen ollut asioiden suhteen niin tyyni.

Mutta vaikka olen tyyni, saan välillä ihan fyysisiä raivonpuuskia siitä, miten tilanteen kanssa lopulta kävi. Luulisin, että se on ihan okei. Ei kannata jättää kaikkea sisälle hautumaan, odottamaan että se lopulta purkautuu paineella ulos. Jep, kokemusta on. Tai jos ei se purkaudu, niin sitten se hautaa ihmisen itsensä. Kulkee autopilotilla läpi elämän.

Puhh. Voisin varmaan jatkaa tätä väävätystä vielä vaikka miten pitkään, mutta minusta tuntuu, ettei tilanne siitä mihinkään muutu. Siksi on vain mentävä ja jatkettava eteenpäin vaikka välillä vituttaa oikeasti niin ettei veri kierrä. Olen pahoillani kieliasusta, mutta joskus ruma sana on sanottava niin kuin se on.

Tämän sanottuani painan lähetysnappia ja laitan tämän tekstin eetteriin. Sitä lukevat monet ihmiset, mukaanlukien sinä (kiitos siitä, muuten) ja minä voin ehkä jonain päivänä ottaa vähän rennommin. Ja keskittyä ehkä jonain päivänä myös omaan hyvinvointiini. Ja pahana päivänä voin lukea taas vanhoja juttujani ja katsoa, että tuon verran ollaan tultu eteenpäin.

Egoisti? Julkinen eläin? En minä ajattele sitä niin. Mutta sen tiedän, että jos tätä ei lukisi kukaan muu kuin minä, niin tuskin kirjoittaisin. Ei siksi että haluaisin olla jostain syystä hemmetin avoin, vaan ihan siksi, että en minä jaksa itseäni varten oikein vaivautua.

Siksi siis näin.

Joulu - saa suorittaa.

2006-12-22T22:56:00.000+02:00

Minä vihaan ennalta-arvattavia pakinoita.

Tiedättekö, niitä joissa kirjoittaja yrittää olla hemmetin mukahauska kirjoittaessaan jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä. Tai ei siinä mitään, mutta kun ne argumentit ovat aina ja ikuisesti tismalleen samoja - niin että vähän hitaampikin hämäläinen pääsee nyökyttelemään, että niin just! Noinhan se just on!

Tähän aikaan vuodesta ilmestyvät joulupakinat. Niissä kerrotaan jokseenkin seuraavasti:

Joulu on kaupallistunut
Pitäisi löytää joku muukin tarkoitus joululle kuin holtiton kulutus
Jouluna pitää tavata perhettä
Joulu on yhteisen onnen aikaa
Jouluun ei tarvita tavaraa
Joulun uskonnollinen puoli on unohtunut

ja niin edelleen. Joka kerta jaksetaan muistuttaa siitä. Samoilla sanoilla. Okei, ei siinä mitään, mutta kun noiden juonikuviot toistavat itseään kuin pornoelokuvat. Joku roti, oikeasti.

Tottahan se on, että ihmiset stressaavat joulusta. Postiluukusta tipahtelee niitä "Iloinen joulu"-katalogeja ja koetaan, että tuota pitää replikoida. Mutta on niitä erilaisiakin tapoja viettää jouluja - toisille se on ihan tavallinen päivä.

Itselläni joulumieli on tänä vuonna jäänyt täysin pois. Olen harhaillut kaupoissa ostellen ihmisille lahjoja, mutta oikeastaan kaikki on tuntunut samantekevältä. Itse asiassa minulle olisi ihan se ja sama, vaikka koko kuusijuhla olisi jäänyt tänä vuonna väliin. On ollut liian kiire elämässä, että jaksaisin panostaa.

Onneksi minun ei tarvitse. Yksinasuvana sinkkumiehenä minun ei tarvitse kuin mennä vanhempien luo valmiiseen joulupöytään mukanani hankkimani paketit. Ja homma on niin, että ainoa asia, mikä minut saa koko juhlapyhästä piittaamaan, on sama kuin viime vuonna - kummityttöni.

Olen metsästänyt hänelle Täydellistä Lahjaa, toimivaa lelupianoa. Mistään niitä ei vain ole tuntunut löytyvän. Fiksumpana jätkänä olisin ehkä laittanut tämän maininnan jo johonkin aikaisempaan merkintään, jolloin joku "lukuisista" lukijoistani olisi saattanut mennä ja kommentoida, että täältä niitä saa. No, hankin jo jotain muuta.

Sekään ei auta, että olen tätä kirjoittaessani kuumeessa ja tärisen. Pitäisi nukkua, muttei nukuta.

Mutta onko minulla velvollisuus olla joulumielellä? Ei kai. Joulu on lasten juhla, ehkä olen kasvanut siitä ohi. Lahjoja en tarvitse, sillä minulla on tarpeeksi valuuttaa ostaa itselleni ne asiat jotka haluan.

Ehkä se, mitä joulusta haluaisin, olisi rauha. Joulurauha. Rauha joulusta.

No, ei mene kuin pari päivää ja aatto on ohi. Sitten voi taas keskittyä muuhun. Mutta en pistäisi pahakseni, vaikkei tämä joulu täydellinen olisikaan, tai edes seuraava. Joulu on joka vuosi, liialla stressaamisella kaikki menee pilalle.

Jos en päivitä ennen aattoa, niin Hyvää Joulua teille kaikille. It's been fun. Toivottavasti sama jatkuu.

Valitsemaanne henkilöön ei juuri nyt saada yhteyttä.

2006-12-20T18:23:00.000+02:00

Kun luodaan suhteita muihin ihmisiin, olivat ne viha-, rakkaus- tai ystävyyssuhteita, niin siihen tarvitaan aina kipinä. Tästähän kirjoitin jo aiemmin. Tämä merkitsee sitä, että ihmisessä on jotain sympaattista tai puoleensavetävää tai vaihtoehtoisesti sitten jotain suunnattoman ärsyttävää - mutta pääasia on se, että onpahan kiinnekohta.

Toisissa ihmisissä ei ole kiinnekohtaa, siksi heille ei tule sanoneeksi mitään. Heissä ei vain yksinkertaisesti ole mitään kiinnostavaa ja siksi heitä ei voi vihata tai rakastaa - he vain ovat. Ainahan tämä kaikki vaatii yhdistävän tekijän. Mutta voiko yhdistävä tekijä kadota? Voiko vihatusta ihmisestä tulla yhdentekevä? Jossain vaiheessahan sitä saattaa turtua kaikkeen ärtymykseensä ja vihaansa ja oppia, että perhana, en minä enää tuosta suutu. Silti saattaa tulla heikkoja hetkiä, jolloin se asia alkaa toden teolla risoa ja huomaa taas puivansa nyrkkiä asian suhteen. Tämän takia sitä saattaa myös kaihota yllättävissä tilanteissa.

Yhdistävä tekijä voi kadota myös positiivisista suhteista. Yhtäkkiä tajuaa, ettei tunne toista ihmistä enää, toinen on muuttunut vieraaksi ja oudoksi. Toinen vain on. Tähän kuulemma kaatuu aika moni pidempiaikainen ihmissuhde, kun toista kohtaan ei tunne enää mitään intohimoa. Erityisesti avioliitoissa, joissa lapset lopulta muuttavat pois kotoa, saattaa käydä niin että kotisohvalle jää istumaan kaksi toisilleen täysin tuntematonta ihmistä.

Minusta tuntuu, että olen menettänyt kiinnekohtani. Suhteessa erääseen tuttuuni, jonka kanssa tulimme ennen hyvin toimeen, on tapahtunut selkeä muutos. Kun ennen tuntui siltä että pystyi puhumaan mistä tahansa ja miten tahansa, nyt keskustelu oli diibadaabaa ja hyvää päivää -akselia. Ennen kuin se tyrehtyi kokonaan.

Tässä kohtaa voisi tietysti miettiä syitä, miksi näin kävi. Voisiko tällaisesta syyttää itseään? Vai pitäisikö syyttää sitä toista? Vai hyväksyä se, että ehkä kemia ei vain toiminut loppuun asti?

Ongelmallisintahan on silloin, kun itse haluaisi jutella toisen ihmisen kanssa, mutta sillä toisella ei ole mitään sanottavaa itselle. Sitä loukkaantuu helposti, kun toista eivät juttusi enää yksinkertaisesti kiinnosta. Mutta pitäisikö sitä loukkaantua, jos viihdearvosi toisen silmissä on laskenut pakkasen puolelle?

Vaikka minua ottaakin päähän, niin en minä aio tässä rypeä. Siitä ei tule yhtään mitään, jos pitäisi eri ihmisten kohdalla roolipomppia sellaiseksi ideaaliseksi ihmiseksi, joka olisi juuri tälle tietylle individuaalille sopiva. Perkele. Olen juuri sellainen kuin haluankin olla.

Tämä tietenkään ei tarkoita, ettenkö älyäisi, ettei tietoisesti kannata kaivaa verta nenästään. Toisten kanssa ei kannata puhua politiikkaa eikä toisten kanssa teologiaa eikä kolmansille välttämättä kannata ilmoittaa suhtautumisestaan jalkapalloon ja siihen, miten perhanan turha laji se minusta on. Paitsi tietysti, jos haluaa tietoisesti provosoida, mutta se on jo vittumaista käytöstä.

Mutta jos ei minulla ole enää mitään tarjottavaa toiselle, niin sitten varmaan kannattaa katkaista välit. Mikäänhän ei ole rasittavampaa kuin ihminen, joka yrittää epätoivoisesti luoda kontaktia vanhalla tavalla, jos se ei kiinnosta. Tässä asiassa ei ole mitään katkeraa, se on vain se ajatus jonka mukaan pelaan. Väkisin yrittämällä onnistuu varmasti pilaamaan monta hienoa asiaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö voisi yrittää jollain toisella tavalla.

Toisella tavalla tarkoitan sitä, että voisi ehkä löytää jotain uutta keskusteltavaa, uusista aiheista. Silloin ehkä pystyy pelastamaan sen ystävyyssuhteen.

Mutta ei ihmisten vieraantuminen toisistaan välttämättä johdu keskustelunaiheista. Myönnän auliisti sen, että puhun usein paljon, varmasti liikaakin. Jos toinen kokee ahdistuneisuutta höpötyksen paljoudesta, niin sitten hän sulkeutuu vielä enemmän. Mutta kun tätä minä en tajua - pitäisi osata puhua ja pussata, koska suomalaismiehiä niin usein kritisoidaan siitä, ettei osata prosessoida puheeksi asti omia ajatuksia. Ehkä sitten on löydettävä se raja, missä toimia. Vanha viisaus sanoo, että ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu ja niitä olisi käytettävä samassa suhteessa.

Valitettavasti minusta tuntuu, että Suomessa tuossa sananlaskussa on nolla suuta. Sillä kuinka sitä voisi koskaan kuunnella, jos muilla ei ole mitään sanottavaa?

plääplääplääplääenkuunteleplääplääplää

2006-12-14T22:48:00.000+02:00

Maija Vilkkumaalla on kappale nimeltä Ne jotka tyytyy. Alkajaisiksi haluaisin laittaa kappaleen sanat tähän. Tiedän, että tämä on tekijänoikeuslain vastaista, mutta koska haluaisin analysoida vähän maailmaa Maijan tekstin perusteella, laitan sanat tähän silti. Kyseessä on kuitenkin b-puolisinkku ja niin edelleen.

Asiaan.

Ne jotka tyytyy - säv. san. Maija Vilkkumaa

Mä en haluu enää kuulla
sun puheita siitä millainen maailma on
monimutkainen ja vaikee
sä näit sen ja siksi susta tuli aatteeton

ja niin sä sanot sä kasvoit sä viisastuit
oikeasti vain voittajan liiviin uit
turruit kaikkeen sillä se oli järkevää
joo mä nään

ja mä muistan kuinka me aikoinaan teillä istuttiin
ja pilkattiin niitä jotka tyytyy
juuttuu työsuhdeautoon ja tammiparkettiin
sopeutuu ja sitten hiljaa hyytyy

sä et piittaa sä et jaksa
ainoo aihe joka tosissaan innostaa sua
on se ettet haluu maksaa
enää niistä jotka itse ei voi onnistua

ja niin sä sanot sä kasvoit ja viisastuit
oikeasti vain voittajan liiviin uit
turruit kaikkeen sillä se oli järkevää
joo mä nään

ja mä muistan kuinka me aikoinaan teillä istuttiin
ja pilkattiin niitä jotka tyytyy
juuttuu työsuhdeautoon ja tammiparkettiin
sopeutuu ja sitten hiljaa hyytyy

muistan kuinka me aikoinaan teillä istuttiin
ja pilkattiin niitä jotka tyytyy
juuttuu työsuhdeautoon ja tammiparkettiin
sopeutuu ja sitten hiljaa hyytyy

Mainittakoon tässä, että en tarkoita, etteikö Maijan kappaleessa olisi ideaa. Siinä nimittäin on. Mutta tyytymisestähän minä halusin puhua - se on jotenkin niin julma sana.

Kuuntelin näet tätä kappaletta tässä juuri eräänä päivänä kotiin kävellessäni ja tulin pohtineeksi sitä, kuinka City-lehti kesällä haki palvelukseensa "vihaisia nuoria toimittajia". Että vihaisia. Sillä onhan toki niin, että näkemyksensä mukaan elämästä nauttivat eivätkä siitä koko ajan marmattavat ihmiset ovat osa koneistoa ja tekevät parhaansa mukaan edistääkseen status quota ja sitä, kuinka oikeasti heillä ei ole unelmia ja ideaaleja.

Kyllä, tiedän kärjistäväni. Sitä huumori ja sarkasmi osittain on.

Mutta kun minä en tajua tätä! Minkä ihmeen takia ihminen ei voisi YHTÄ AIKAA tyytyä siihen elämään mitä elää ja silti pyrkiä hyvään ja parempaan? Onko todellakin niin, että jotta voisi ymmärtää ja oppia elämästä ja saada vaikutusta aikaan, pitää olla äänekäs ja rymyävä? Pitääkö minun olla jatkuvasti vihainen, jotta voisin vaikuttaa ihmisiin? En usko tätä.

Uskon sen sijaan, että soluttautumalla saadaan aikaan parhaat tulokset. Jos ihminen kommunikoi toisen kanssa sellaisista lähtökohdista, että on jo valmiiksi päättänyt oman näkökantansa ja aikoo koko keskustelun ajan vain runnoa sitä toisen naamalle, niin kuka sellaisen ihmisen kanssa haluaa puhua? Esimerkkinä vaikkapa syvästi uskovainen ja syvästi ateisti ihminen. Jos molemmat ovat liikkeellä vihaisin mielin, ilman minkäänlaista hyväksyntää toisen elämäntapaa kohtaan ja näin ollen kumpikaan ei jousta - ei päästä keskustelussa eteenpäin. Onko siinä sitten mitään järkeä?

Maltillisessa keskustelussa taas saatetaan päästä samoille tasoille kuin Jörn Donner ja John Vikström kirjassa Elämme, siis kuolemme. Kirjan idea on siinä, että kaksi eri kantaa edustavaa miestä keskustelee kirjeitse ihmisestä ja elämästä. Donner on ateisti, Vikström kristitty. Koska molemmat osaavat kuunnella toista ja ymmärtää toisen näkemystä, ollaan saatu tarpeeksi juttua aikaan jotta siitä voidaan julkaista kirja.

Mutta vaikken puhuisikaan uskonnosta, sama totuus pysyy mielessäni silti. En voisi keskustella mistään merkityksellisestä asiasta, jos en olisi valmis sopivien todisteiden vallitessa vaihtamaan mielipidettäni. Toiset sanovat tätä selkärangattomuudeksi, mutta mielestäni todellista typeryyttä on säilyttää sellainen mielipide jota ei enää allekirjoita.

Siksi minusta on hienoa sanoa, että "totta, näkemyksesi asiasta on oivaltava, tosin erilainen kuin minun". Saako vihainen toimittaja aikaan hauskemman jutun kuin maltillinen? Helposti. Kärjistämällä se huumori syntyy, absurdoimalla asioita ympärillemme. Mutta saako vihainen toimittaja aikaan paremman jutun kuin maltillinen?

Tätä en olisi vielä valmis allekirjoittamaan.

Enkä aio edelleenkään vielä tyytyä elämään - mutta aion kyllä nauttia siitä.

This is my head exploding.

2006-12-13T13:20:00.000+02:00

No niin, lapset. Kuunnelkaas. Tänään opimme miten räjäytetään tajunta ja ymmärrys, eikä siihen edes tarvita mitään laittomia aineita. Tämä on helppoa. Voitte vaikka tulostaa ohjeet mukaanne, sillä tämä pitää tehdä osittain ulkona.

Ensimmäiseksi tarvitaan joko sohva tahi nojatuoli, jotain kuitenkin missä istua. Myös keittiön jakkara käy, mikäpä ettei. Siinä istutaan ja mietitään, että miltä nyt tuntuu. Mietitään, että miten moninaiset fiilikset käyvät pään sisällä. Sitten mietitään mistä ollaan tultu. Keitä ihmisiä ollaan tavattu ja kuinka heidän kanssa ihmissuhteet ovat alkaneet, kenties myös päättyneet. Kuinka heidän kanssaan näkemykset eroavat.

Sitten muistellaan suuria pettymyksiä. Niitä hetkiä kun tuntui että maailma kääntyi päälaelleen. Muistellaan myös suuria onnen hetkiä. Niitä asioita jotka tekivät kaikesta täydellistä. No niin. Oletko jo käynyt läpi henkilökohtaisen historiasi? Oletko ymmärtänyt, miten moninaiset ja täysin irrationaaliset tunteesi ovat? Miten paljon oikeastaan höpötätkään itsellesi pään sisällä?

No niin. Sitten ulos. Johonkin mahdollisimman julkiseen paikkaan. Ostoskeskus? Mikä ettei. Urheilutapahtuma? Käy. Liikenneruuhka? Kyllä, kyllä, kyllä.

Nyt kun olet tilanteessa, jossa ympärilläsi on suunnaton määrä ihmisiä, mieti, että kaikilla heillä on ELÄMÄ. Heillä on tunteita johonkin, heilläkin on ollut pakahduttavia kokemuksia, ja he kaikki miettivät ihan yhtä monimutkaisesti asioita kuin sinäkin.

No niin, nyt tulee se hyvä kohta. Ajattele, miltä näyttäisi jos näkisit kaikkien näiden ihmisten elämän samalla tavalla kuin aiemmin pohdit omaasi, kaikki yhtä aikaa.

Kuulitko? Poks.

Siunattu mies.

2006-12-12T12:59:00.000+02:00

Elämällä on taipumusta heitellä ihmispoloa, koetella, heilutella nenän edessä suurta palkintoa ja sitten kiskaista sen pois viime hetkellä. Tämä johtaa kerta kertaa useammin kyynistymiseen ja katkeroitumiseen elämän julman kohtelun takia. Niin tälläkin kertaa. Luulin, että minulla oli jotakin, jota minulla sitten ei lopultakaan ollut.

Onneksi kaikesta tästä kolhimisestaan huolimatta elämällä on myös taipumus muistuttaa, että toisilla saattaa mennä vielä huonommin. Itse murheen suossa kulkiessani satuin törmäämään tuttavani tapaukseen, joka oli kuten omani - mutta vain suunnattoman paljon pahempi tapaus.

Se pysäytti.

Aloin miettiä taas, että hetkinen nyt. Minulle ei ollut kuitenkaan lopultakaan käynyt mitään kummempaa. Okei, muutama mustelma sieluun ja jonkun verran surua. Mutta ei oikeastaan oheiskärsijöitä. Jos minulla olisi paha olo, se olisi minun pääni sisällä ja minä olisin vastuussa siitä, että pääsisin asiasta yli. Enkä ollut edes yksin tilanteeni edessä. Minua oltiin valmiina tukemaan.

Se tuntui hienolta. Ajatus siitä, että oli joku muistuttamassa, ettei olekaan arvoton, vaikka välillä päässä pyörivät ajatukset siitä, kuinka itse oli jälleen kerran taas tehnyt kaiken väärin. Ja nyt kun olin saanut omia ajatuksiani kohdalleen, tuo tuttava lähestyi minua kertomalla, että oma tilanteensakin oli alkanut saada valoisempia sävyjä. Maija Vilkkumaata lainatakseni: "nyt vähän näyttää siltä että maailma ei loppunutkaan".

Olemme ehkä vielä menossa kohti pimeintä vuodenaikaa, mutta minun oloni on...turvallinen. Ensimmäistä kertaa moneen aikaan tiedostan, missä kohtaa seison elämääni. En tiedä minne olen menossa, mutta elämässä eksyminen saa usein aikaan hyviä tuloksia.

Kyllä, minä olen ajassa irrallaan. Paikkakin vaihtuu usein. En ole jäämässä paikoilleen, vaan joki virtaa edelleen. Joskus löydän ehkä sitten laguunin, jonne jään.

Mutta nyt vielä jatketaan matkaa. Nähdään siellä jossain.

Ei tarpeeksi.

2006-12-11T11:32:00.001+02:00

Keksin pari yötä sitten loistavan aiheen uuteen romaaniin. Tein siitä samantien rakenteen paperille, nimesin hahmot ja suunnittelin juonenkäänteet. Aivan kuten edellisen romaani-ideani kanssa. Ainoa mitä tarvitaan, on kärsivällisyys kirjoittaa se tarina paperille. Kristallisoida se mieleen, niin että tietää joka hetki, mitä on aikomassa sanoa. Kysymys onkin tämä: onko minulla tarpeeksi kanttia siihen? Riittääkö kärsivällisyys?

Tavallaan minua ärsyttää se, että aikanaan koulunkäynti oli minulle niin helppoa. Ei tarvinnut kuin mennä kokeeseen ja sieltä tuli kiitettävä numero. Jos se olisi ollut minulle vaikeampaa, olisin ehkä oppinut tekemään enemmän työtä numeroiden eteen ja muutenkin koko prosessi olisi muuttunut paljon varmemmaksi ja selkeämmäksi. Nyt "vanhoilla päivillä" uuden opettelu on hankalaa ja aikaavievää ja työlästä. Ja luovuttaminenhan on helppoa, myönnän sen.

Haluaisin ajatella, että olisin kasvanut ihmisenä niin paljon, että jaksaisin viedä asiat loppuun saakka ja huolella, keskittyä niihin ja saada valmista aikaan. Mutta eri asia on, käykö niin. En minä tiedä, ehkä niin käy, ehkä niin ei käy.

Minun piti kirjoittaa tästä aiheesta enemmänkin, mutta kärsivällisyyteni ei nyt riitä siihen.

Besserwisser.

2006-12-09T10:59:00.000+02:00

Lehteilin kirjakaupassa Antti S. Mattilan kirjaa Näkökulman vaihtamisen taito ja olin vähän että jaahas. Kirjassa kerrottiin varsin yksityiskohtaisesti eri keinoista, jotta saisi näkemyksiinsä lisää laveutta ja pyrittiin muistuttamaan siitä, että suurin ongelma ongelmissa on suhtautumistapa ongelmaan ja että oikealla näkökulmalla osaa laittaa asiat perspektiiviin.

Tämä on myös minun mielipiteeni. Miksi siis en pitänyt lukemastani? Kenties siksi, koska a) minulla on tällä hetkellä olemassa ongelma, jota en halua sivuuttaa "tuosta noin" ja b) koska jotenkin koko kirja tuntui suunnattoman itseriittoiselta.

Tästä siis johdin johtopäätöksen, että omat tekstini kuulostavat itseriittoisilta. Ja mikseivät kuulostaisi? Luin aiempia tekstejäni ja huomasin, että olin kirjoittanut sinne myös huikean määrän tympeitä latteuksia, joiden luulin parantavan lukijakuntani maailmaa - vaikka eivät ne niin sitä tee. Voin tässä tunnustaa, että olen myös sen verran egoisti, että oikeasti luulin, että näkemyksilläni saattaisi olla jollekulle jotain annettavaa, vaikka aiemmin kirjoitinkin, että oikeasti tämä on minulle jonkinlainen ajatustentyöstöpaikka ja terapiahuone.

Nyt jos koskaan se toimii oikeasti sellaisena. En halua vajota melodramaattisuuteen tai itsesääliin (vaikka ehkä olenkin jo käynyt sillä puolella), mutta en pidä itseäni kovinkaan maatajärisyttävänä kirjoittajana - ainakaan ideapuolella. Mutta toisaalta - olen vain ihan tavallinen tallustaja, miksi minun näkemykseni olisi sen arvokkaampi kuin jonkun toisen? Ei miksikään.

Sen tiedän että maailmassa eksyy aina välillä. Silloin eksyneellä ei auta, jos toisella on kartta, jos tämä toinen ei osaa a) lukea sitä tai b) on itse aivan eri tilanteessa. Kartta pitää sitten piirtää itse ja kävellä muutaman kerran umpikujaan.

Mutta enhän minä oikeasti tiedä, arvaan vain. Eikä minulla ole muuta kuin veikkaus. En minä tiedä mitään.

Minulla on olemassa useita ideaaleja - minulla ei vain ole hajuakaan kuinka ne toteuttaa. Ja vaikka se pirstookin pään sisälläni olevan toivekuvajaisen siitä, että olisin vahva ihminen, jota ei voi satuttaa millään tavalla, niin sanon että vitut. Minä olen ihan yhtä haavoittuvainen ja eksynyt kuin kaikki muutkin, enkä tiedä mitä huomenna tapahtuu. Jos suljen silmäni, voin kuvitella että kaikki käy vielä hyvin, sillä muussa tapauksessa on turha edes jatkaa. Jos pitää valita jatkamisen ja kaiken lopettamisen väliltä, jatkan mieluusti. Ei se aina ole helppoa, ei etenkään nyt.

Mutta joo, välillä olen todella huonona. Yksi pieni turvaton otus maailmassa. Ja koska puhun omasta puolestani, voin kerrankin sanoa, että tiedän paremmin kuin muut. Ja olen ihan aito besserwisser.

Vittu jee, pää sekaisin.

2006-12-01T09:06:00.000+02:00

Allaolevassa kirjoituksessa ei ole kuin fiktiivisten henkilöiden nimiä. Kukaan ei siis voi tunnistaa siitä itseään. Puhun vain itsestäni. Lisäksi teksti on itseanalyysia, joka on kirjoitettu hetkellisenä tajunnanvirtana, joten olen varmasti väärässä enkä taatusti tiedä mistä puhun. Vastuuvapautus tai jotain. Knock yourselves out.

Olen syntynyt Suomeen. Ensimmäisen henkäykseni ilmaa otin vuonna 1982 espoolaisessa sairaalassa sen vuoden kylmimpänä päivänä. Jotta en olisi turhan pirtsakka jätkä, vanhemmat valitsivat etunimeni nimipäiväksi talvipäivänseisauksen. Nämä syyt itsessään riittäisivät siihen, että voisin vedota suureen ahdistukseen ja pyhään pahaan oloon koko lopun elämäkseni. Ihmettelen suuresti kaamosajan läpi selviäviä ihmisiä, kun valoa ei näy. Koska käsittääkseni olen myös empaattinen ihminen, masennun usein myös toisten puolesta.

Pidän alkoholista. Juon mielelläni olutta, lonkeroa, viiniä, gin&tonicia tai vaikkapa hyvää viskiä. Konjakkikaan ei ole pahasta. Näitä käytän välillä rentoutumiseen tai sitten ns. riemuboostereiksi, jolloin estot kevenevät ja tulee lämmin olo - tiettyyn pisteeseen asti.

Minulla ei ole tarkkaa käsitystä siitä, mitä tulen tekemään lopun elämäni. Nykyisellä koulutuksellani ei välttämättä ole mitään tekemistä asian kanssa, kunhan nyt saisin koulutuksenikin valmiiksi asti. Elän elämääni päivä kerrallaan, pohtien ja katsellen kuinka elämä minua heittelee. Ihmisenä en ole valmis, en tule valmiiksi enkä välttämättä edes vielä halua valmiiksi. On vielä monta vuotta aikaa kerätä arpia joita sitten suodattaa tajuntansa läpi paperille (tai tietokoneen ruudulle). Mistä tulikin mieleeni, että olisi syytä hankkia vanhakantainen kirjoituskone.

No niin. Eli olen siis masentuneisuuteen taipuvainen, alkoholista pitävä, elämässäni eksynyt individuaali. Miksi hemmetissä en sitten ole tässä vaiheessa jo nuppi sekaisin ja pihalla? Miksi en vietä jokaista liikenevää hetkeäni pullo huulillani?

Ehkä minulla on tekemistä. Ehkä olen luonut itselleni jonkun päämäärän, jota yritän tavoitella rankasti ja tämä päämäärä haluaa minun kasvavan ihmisenä paremmaksi ja pyrkiä hyvään. Tai ehkä olen katsonut ympärilleni ja huomannut ettei se auta.

Puhuin aiemmin alkoholista riemuboosterina. Se siis on tehostaja. Se tekee hauskoista asioista vähän hauskempia. Mutta toisinpäin se tehoaa väärin. Etenkin liiaksi käytettynä. Sekin on tullut aikanaan kokeiltua. Ja minä sanon, että iloliemi suruun toimii vähän kuin ilotyttö. Sitä hetkeksi unohtaa ongelmansa, kunnes jälkeenpäin on tyhjä olo ja ajatus siitä, että suunta on väärä. Tässä vaiheessa pitäisi osata painaa jarrua ja miettiä että mitäs helvettiä sitä oikein on tekemässä.

Etsivät Somerset ja Mills keskustelevat Seitsemän-elokuvassa Somersetin New Yorkista lähdön syistä:

William Somerset: I just don't think I can continue to live in a place that embraces and nurtures apathy as if it was virtue.
David Mills: You're no different. You're no better.
William Somerset: I didn't say I was different or better. I'm not. Hell, I sympathize; I sympathize completely. Apathy is the solution. I mean, it's easier to lose yourself in drugs than it is to cope with life. It's easier to steal what you want than it is to earn it. It's easier to beat a child than it is to raise it. Hell, love costs: it takes effort and work.

Ja tottahan se on, että apatia on helpompi ratkaisu kuin yritys muuttaa asioita. Etenkin jos kerta kerran törmää siihen, että puhelimeen vastatessa toisen kysyessä "oletko pahassa paikassa" kannattaisi vastata kyllä. Me emme ole toisillemme hyviä. On helpompi olla sarkastinen ja kyyninen ja satiirinen muurin takaa kuin olla rehellinen ja haavoittuva toisen seurassa. Joka kerta kun ottaa iskun vastaan, sitä miettii, että onko tässä nyt mitään järkeä - kannattaako muka edelleen kääntää toinen poski?

Vaikka suhteeni uskontoon yleisesti on vähintäänkin pahapäinen ja kritisoiva, Jeesuksella oli ja on paljon hyviä pointteja. Ensimmäiseksi tämä poskenkääntäminen. Totta on, että iskuja vastaanottamalla ja passiivisella vastarinnalla jää helposti massojen alle, mutta jos suoritamme silmä-silmästä-tyyppisen ratkaisun joka kerran kun petymme ja päädymme kostamaan ja antamaan pahan kiertää, ei meidän tarvitse odottaa matkalippua Helvettiin - me olemme siellä jo.

Ja vaikka minun tekisi mieli huutaa ja repiä ja nousta vastaan ystäviäni, kun näen kuinka he elämässään eksyneinä sekoittavat päätään ilta illan jälkeen ja satuttavat paitsi itseään myös toisiaan, en voi käydä heidän kimppuunsa vihalla. Minun on ymmärrettävä ja yritettävä tukea, vaikka he väittäisivätkin etteivät tukea kaipaa. Minä tiedän että he valehtelevat. Kaikki valehtelevat tuosta asiasta tiettyyn rajaan asti. Kaikki haluavat pärjätä itse, näyttää vahvoilta. Mutta emme me ole vahvoja. Emme yksin. Emme osaa asettaa asioita perspektiiviin, sillä objektiivinen näkökulma syntyy kun kaikki subjektiiviset näkökulmat asetetaan yhtälailla tärkeiksi.

Mutta vaikka siinä vahvuuden todistelussa itse saisin taas iskuja kasvoille, minun on käännettävä poski ja sanottava kuten Jeesus:

"anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät".

Tänään kyrsii, joten kuulostan teiniltä.

2006-11-22T18:25:00.000+02:00

Kirjoitetaan vielä kerran PMMP:stä. Ei itse yhtyeen musiikista, vaan ihan tästä mediajulkisuudesta. Tai oikeastaan en kirjoita pelkästään PMMP:stä, vaan melkeinpä mistä tahansa yhtyeestä, joka on populaarimusiikin kentässä toiminut sitten Beatlesin aikojen.

Kuka on susta söpöin ja ihanin?

Käsittämätön kysymys. Tai no, selvennänpä vähän. Minä ymmärrän kyllä, että jos jollain yhtyeellä on selkeä taiteellinen johtaja - niin että muut ovat palkkamuusikkoina bändissä - että silloin yhtyeen nimi voisi olla vaikka Yngwie Malmsteen's Rising Force tai vaikkapa Jaakko Pesola Band. Silloin bändin nimi jo kertoo samantien, että kuka on bändin primus motor ja hoitaa hommat eteenpäin. Löytyyhän näitä muutenkin, jossa yksi bändin jäsen tekee kappaleet, sanoitukset, buukkaa keikat yms.

Mutta sitten on myös näitä yhtyeitä, joissa toimitaan demokraattisemmin. The Rasmus tekee biisinsä yhdessä samoin kuin Red Hot Chili Peppers (ei juma, sain samaan lauseeseen Rasmuksen ja Red Hot Chili Peppersin, nyt rasti seinään) ja näissä bändeissä lopputulos syntyy yhtyeen jäsenten keskinäisestä jamittelusta ja säveltelystä - ainakin joskus on syntynyt. Miksi sitten esimerkiksi Linnan juhliin kutsuttiin Rasmuksesta aikanaan vain vokalisti-Lauri? Koko bändihän oli vastuussa läpimurrosta. Vai oliko kaikki sittenkin sympaattisen laulajapoitsun ansiota? Tällä perusteellahan voitaisiin epäillä, että muilla ei olisi kappaleiden kanssa mitään tekemistä - mikä tietysti on väärin. Vähän kuin sanoisi että Brian Maylla ei olisi ollut mitään tekemistä Queenin kanssa, koska bändissä oli Freddie Mercury vokalistina. Tottahan on se, että usein bändi henkilöityy vokalistiinsa, mutta entä jos vokalisteja on kaksi?

Jaarittelen taas. Mikä minua siis harmittaa, on se, että viime aikoina olen kuullut PMMP-duoon (livenä -kvintettiin) liittyen paljon keskustelua, kuinka "Paula on ihana, Paulalla on tosi hyvät sanat niissä biiseissä, Paula laulaa tosi hyvin, ah Paula, haluisin Paulan, haluisin olla Paula, iik, apua" kun taas Mirasta on puhuttu malliin "eipä se Mira kyllä osaa laulaa, ei se Mira ees tee niissä biiseissä mitään, kylläpäs se Mira on rumempi kuin Paula" etc. No voi jumalauta. Näin jossain lehdessä otsikonkin, jossa kyseltiin "kumpi on ihanampi, Mira vai Paula?" ja kyrsi, koska tiesin äänestystuloksenkin jo etukäteen. Eikä tietenkään missään edes puhuttu Jorista, joka tekee kaikki yhtyeen biisit. Myönnän kyllä, että Paulalla on selkeä aspekti biiseihin ja perfektionismi niiden tekemisiin, mutta epäilen (huom. tämä on epäily) että Mira on paikalla suitsimassa Paulaa - täydellinen kun on aina hyvän vihollinen.

En nyt puhu pelkästään PMMP:stä, tämä on yleismaailmallinen pointti - mutta kun tehdään ja toimitaan yhtyeenä, jossa osallistutaan luovaan prosessiin eikä vain tulla keikalle soittamaan nuoteista, niin silloin osallistuu väkisinkin ja tahtomattaankin lopullisen teoksen tulokseen. Väitän, että musiikki ei ole samaa, jos edes yksi osa luovaan prosessiin vaikuttavasta yhtälöstä muuttuu.

Voitte todistaa minut vääräksi toimittamalla minulle PJHS-yhtyeen (Paulan ja Jorin Hilpeät Sävelmät) uutukaislevyn. Se on varmasti jollain tapaa erilainen. En sano, että onko huonompi vai parempi vai mikä.

Sanonpahan vain, että kypsyttäisi kosolti, jos minun panokseni yhtyeeni musiikkiin nollattaisiin täysin. Kun ei se vain ole reilua. Bändit bändeinä ja arvostusta kaikille, perkele.

Kuulostan teiniltä, deal with it. Täältä tähän.

Sano sitten kun sattuu.

2006-11-19T16:06:00.000+02:00

Lasketteleminen on kivaa. Valitettavasti pääsen harrastamaan tätä jaloa lajia semminkin harvoin, että silloin kun pääsen rinteeseen, jalkojeni lihakset kipeytyvät helposti - ne kun eivät oikein saa vastaavantyyppistä rasitusta muualta. Lihakset ovat siis huomattavasti herkempiä. Loppuviikosta (jos siis on viikon Lapissa) taas monot voi vetää suoraan jalkaan eikä minkäänlaisia kipeytymiä tapahdu.

Samantyyppinen ilmiö sattuu kesän kynnyksellä. Sitä astelee ensi kertaa ulos koko vuonna paljain jaloin ja kylläpä sora ja pikkukivet tuntuvat kovilta jalkojen alla. Kesän lopulla taas jalanpohjat ovat kosolti karaistuneet ja kulku ei tuota juuri mitään ongelmia.

Siinäpä analogioita, joilla ymmärtää miksi tällä hetkellä ailahtelen kuin luppakorvat jotka eestaas heiluvat. Kun vietti useita vuosia imitoiden Pink Floydin Comfortably Numb-biisiä, niin myöhempien aikojen "sallituissa" tunnemyräköissä sitä välillä heittäytyy hankalaksi, välillä imeläksi ja sönköttää mitä omituisimpia asioita. Aiheuttanen hermojen kiristelyä suurelle osalle ystäväporukkaani. Jos harrastaisin misogyniaa, voisin sanoa alkavani muistuttaa naista, höhö.

Kaikesta tästä huolimatta pään sisällä on pieni ääni, joka välillä huomauttelee toimintani epäloogisuudesta ja kertoo, että nyt ei todellakaan ole aika ärsyyntyä turhasta tai puhua muuta lööperiä. Täytyy varmaan jotenkin yrittää alistaa tunnetta järjen alle - kyllä se onnistunee, kunhan nyt ensin lakkaa aristamasta ja oppii, että mites tätä nyt sitten ohjattiinkaan.

Siihen asti mennään tuurilla.

kaikki erilaisia / kaikki samanlaisia

2006-11-18T09:14:00.000+02:00

Ostin PMMP:n uuden levyn ja kuuntelin sitä aamulla matkalla töihin. Toisen biisin puolessavälissä oli pakko skipata raita. Ei siksi, että kappale olisi huono - päinvastoin. Minusta vain tuntui, etten halunnut palaa kurkkuun keskellä aamuruuhkaa. Kosketti vähän turhan likeltä.

Luettuani loppuun Heikki Salon Kahlekuningaslaji-kirjan tulin pohtineeksi lauluntekijän tapaa vaikuttaa kuulijaansa. Kirjassa Salo kertoo listanneensa erään lyriikkaluennon osallistujaporukan kanssa pitkän listan aiheita, jotka koskettavat mahdollisimman montaa ihmistä. Laskelmoivaa, voisi ehkä joku sanoa, mutta idea ei olekaan niin listassa, vaan ymmärryksessä siitä, että meitä yhdistävät todella monet asiat. Jos aihe on niin tuttu, että siitä tehdään laulu, voi ehkä huoahtaa helpotuksesta: en minä ole yksin. Tuolla tekijällä on myös ollut vastaavanlaisia ongelmia (sillä uskon, että loppujen lopuksi kaikki kirjoittavat aina itsestään) tai ainakin hän on voinut kuvitella tilanteen. Taitava tekijä tietysti kuulostaa aidolta kirjoittaessaan fiktiivisistäkin tilanteista. Mutta komiikan termejä soveltaakseni - setup ei ole läheskään niin merkittävä kuin punchline, eikä tilanne ole läheskään yhtä samaistuttava kuin tunne.

Samaistumisen tunne saattaa tulla omituisista asioista. Pienistä sananvalinnoista ja yllättävistä assosiaatioista. Kukaan ei välttämättä tunne täysin samoin, mutta suuret linjat ovat kaikilla suht samoja. Kaikki haluavat tulla hyväksytyksi, piilottaa luurankonsa kaappiin eivätkä muistella omia tekemiään pahoja asioita. Tai sitten toisin päin, omassa "pahuudessaan" ja säälittävyydessään voi myös velloa, jotta saisi toisilta katharsiksen: ei se niin huonosti ole, kyllä me sinusta pidämme, kaikki menee vielä hyvin.

Kun lukee Viiviä ja Wagneria, kuuntelee musiikkia jossa laulaja räytyy rakkaudessaan, kuuntelee standup-koomikkoa tai mitä tahansa vastaavaa, jossa luulee tekijän vakoilleen salaa omaa elämää, tulee soveltaneeksi materiaalin omalle kohdalle sopivaksi. Se sitten aiheuttaa tunteenpurkaukset, olivat ne sitten naurua tai kyyneleitä. Ja koska sama pohjamateriaali toimii kaikille, niin lainaan Kummelin Beatles-parodiaa:

"Minä olen hän kuin hän on sinä kuin sinä olet hän ja porsaita oomme kaikki."

This is your life, and it's ending one minute at a time.

2006-11-14T18:48:00.000+02:00

Aina kun puhutaan sarjamurhaajista tai lapsenraiskaajista, 90% haastatelluista ihmisistä puhuu aina samasta asiasta:

Hänestä ei voinut lainkaan aavistaa sitä.

Mitä tämä kertoo yhteiskuntamme sekopäistä? L.A. Times uutisoi taannoin, että 70% amerikkalaisista perheistä on rikkinäisiä. Koska kyseessä on Los Angeles ja maa jossa sosiaaliturva on suunnilleen yhtä realistinen ilmiö kuin Pelle Hermanni, voidaan tietysti arvioida että "eihän noin meillä ole". Mutta sosiaaliturvaa tai ei, jengiammuskeluiden puuttumisesta huolimatta voidaan karkeasti arvioida, että hei - kyllä jööti lentää täälläkin tuulettimeen kun se sille päälle sattuu.

Mutta jos ajatellaan, että tämä luku - 70% - pitäisi Suomessa edes puoliksi paikkansa, vaikka 35%, se meinaisi että vähän yli joka kolmas vastaantuleva henkilö on rikkinäisestä perheestä ja jollain tapaa sekaisin. Jokainen ihminen käsittelee ongelmiaan vähän eri tavalla, yhdet käpertyvät keskiolutlasiin, toiset syleilevät Sarasvuo-estetiikkaa, kolmannet hakevat turvaa läheisistään, neljännet syyttävät hallintoa - mutta viides saattaa pyyhkiä kaikki traumansa ja ongelmansa talamuksensa sisään ja purkaa niitä sieltä väkivaltaisella ja omituisella tavalla. Ehkä hän ei edes tajua sitä ennen kuin

*naps*

ja yhtäkkiä kellarista löytyy kaikkea semmoista mitä telkkari näyttää nykyään vasta kello 23:n jälkeen.

Tämä laittaakin ajattelemaan väkisinkin kauhuelokuvien perusteemaa - tuttu muuttuu tuntemattomaksi, kauhu alkaa kun normaalista tulee epänormaali. Miksi ette varoneet, miksi ette pelänneet ajoissa? "Hänestä ei voinut aavistaa, hän oli niin tavallinen." Pitäisikö siis tavallisia ihmisiä pelätä? Pitäisikö meidän pelätä? Vai pitäisikö meidän lopultakin ymmärtää, että 90% onnettomuuksista sattuu kotona, että myös ei-tupakoitsijoita kuolee päivittäin, että luonnon kulkuun kuuluu se, että lapset hautaavat jonain päivänä vanhempansa, että joskus eteen tulee se viimeinen muuri - ja ymmärtää se, että pelolla ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta?

Jokainen minuutti jonka elämästään viettää peläten, on menetetty minuutti. Kun kerran meille on jaettu rajallinen määrä hetkiä, joita elää, kannattaa muistaa että kuolemme kaikki pian ja että jos nyt on lystiä, niin sitten on lystiä. Sitä ei kannata kyseenalaistaa tai epäillä, tai pian huomaa, että tapahtuu se mitä on pelännyt koko ajan - menettää elämänsä. Tuhlaa sen pois. Heittää hukkaan.

Lainatakseni Martti Lutheria: "Jos saisin tietää että huomenna tulisi maailmanloppu, istuttaisin tänään omenapuun."

all work and no play make jack a dull boy all work and no play make jack a dull boy all work and no play make jack a dull boy

2006-11-13T13:48:00.000+02:00

Itseilmaisu. Mikä ihana sana. Toisin sanoen sillä pystyy helposti perustelemaan, että nyt juuri minun on sanottava juuri tämä asia, koska muuten minun pääni räjähtää ja ahdistun suunnattomasti, koska minä en yksinkertaisesti kykene käsittelemään mitään tähän liittyvää tai liittymätöntä jollette kuuntele minua nyt nopeasti PERKELE!

Khrm.

Eikun.

Olen lukenut viime päivinä Heikki Salon erinomaista laululyriikkaopasta Kahlekuningaslaji. Vaikka moni mielestään luova ihminen varmaan sylkeekin "luovuuden oppikirjaa" päin, täytyy muistaa, että maalauksessaan osaava tyyppi hyötyy kovasti siitä, että omistaa kunnolliset siveltimet ja hyvän kankaan. Väitän, että sisältä löytyvää luovuutta pitää jalostaa ja kanavoida ja siksi on hyvä, ettei kompastu matkalla.

Komedia esimerkiksi on kovasti vaikea laji. Siinä pitäisi naurattaa ihmisiä, mutta etenkin satiirin ollessa kyseesä homma pitää tehdä tarpeeksi HYVIN että se olisi hyvää. Mitenkään kummemmin Jope Ruonansuun taiteilijapersoonaan puuttumatta sanoisin silti, että hyvä vitsinkertoja ei naura omalle vitsilleen. Ei, vitsinkertojan pitää olla kivikasvo tai sympaattinen ovelus. Hänelle punchline on itsestäänselvyys. "Tottakai se menee näin!" Yllättävä näkökulman muutos vetää maton kuulijan jalkojen alta ja kuulija repeää nauruun.

Luulin aikanani osaavani kirjoittaa ja luulin olevani hauska. Tämä aiheutti sen, että kirjoitin hirvittävän pitkät litaniat tekstiä jonka ominaispiirteet olivat kömpelyys ja tylsyys. Sen sijaan epävarmuus omasta työstä ja pyrkimys parempaan ilmaisuun aiheuttavat parempaa jälkeä. Minun mielestäni.

Tai ei ehkä ihan noinkaan. En missään tapauksessa lähde kieltämään inspiraation merkitystä luovassa työssä - se on mitä tärkeintä, itse asiassa koko työn sytyke. Ideana onkin ehkä enemmänkin se, että on typerää tuhlata hyvä idea ja inspiraatio toteuttamalla se vasemmalla kädellä suhaisten uskoen pyhästi oman luovan neroutensa ylivaltaan.

Taiteilijalla on hyviä ideoita - niiden toteuttamiseksi on mielestäni syytä tuntea säännöt ja tekniikka, jos ei muuten niin rikkoakseen niitä. Siksi minäkin tutkin kirjoittamisen teoriaa ja symbolien merkityksiä ja uskon, että tutkimalla omia tekstejäni ruokin itse omaa alitajuntaani ja tulen kriittisesti töitäni tutkiessani parantaakseni niitä.

Täytyy tietysti myös muistaa että täydellinen on hyvän vihollinen, joten ikuisella perfektionismilla ja viilauksella ei silläkään saa mitään aikaan.

Äh, mitä ristiriitoja! Koen taiteellista angstia! Punaviinipullon kimppuun siis. Ensi kertaan, kiitos!

New and improved.

2006-10-18T12:54:00.000+03:00

Lyhyt nillitys.

Minkähän takia aina kun kävelee hampurilaisravintolan ohi, ja niillä on joku erikoishampurilainen hetken aikaa tarjouksesa, se on käytännössä aina vain joku perushampurilainen johon on lisätty jalopenoa? Aina. Mitähän hämmästyttävän uutta on siitä että lisätään tulista ainesosaa sinne? Ehkä silloin ensimmäisillä kerroilla, mutta nykyään?

Ja minkähän takia aina kun tulee jostain tuotteesta "limited edition"-versio, sen limited edition -juttu on se, että se on punainen? Aina. "Nyt limited-edition iPod, se on punainen!"

Ja minkähän takia sanotaan, että shampoot tekevät hiuksista 60% terveemmät? Miten sitä terveyttä mitataan? Tai ripsistä 40% paksummat. Vähentää 30% enemmän ryppyjä. Kuka antaisi minulle mittataulukot näistä?

Ja miten jokin voi olla uusi, jos se on parannettu? Jos se on uusi, sitä ei ole ennen ollut. Jos sitä on parannettu, se on ollut ennen. Eli toisin sanoen mainosteksti voisi olla ihan yhtä hyvin "tätä ei ole ennen ollut mutta on ollut"!

Lainatakseni kaveria: "Vittu mitä paskaa eikä ees oo."

Vavisuttanut skandaali on saanut uuden dramaattisen käänteen.

2006-10-12T13:08:00.000+03:00

Joskus oma ymmärrys ja oma toiminta eivät lyö kättä toistensa kanssa. Niin kuin vaikkapa viime aikoina. Tai kelataanpa vähän taaksepäin.

Lukioaikoina olin teini, joten on ymmärrettävää, että tuolloin tuntemukseni olivat aina hyvin vahvoja ja voimakkaita. Vastakkainen sukupuoli nyt etenkin oli erityisen mysteerinen, joskin se oli avautunut minulle jo sen verran, että tytöt ja pojat kykenivät olemaan keskenään hyviä ystäviä myös ilman seurustelufaktoria. Silti sitä kuitenkin aina etsi sitä oikeaa. Tämä merkitsi sitä, että tuli ihastuttua ihmisiin, petyttyä ihmisiin, haluttua ihmisiä ja väisteltyä ihmisiä. Mikähän näitä kaikkia sitten keskenään yhdisti? No ainakin ajatus siitä, että kaikki oli elämää suurempaa. Tuli valvottua suurissa elämäntuskissa sängyssään miettien, että missä on se tyty jota halusi.

Draamaa. Kun kropan hormonit viilettävät missä sattuvat ja synapsit napsuvat satunnaisesti, kaikki on draamaa. Tämä myös merkitsi sitä, että kaikesta piti löytää jotain joko äärimmäisen hienoa tai äärimmäisen kauheaa, sillä draama elää konfliktista. Sitten ne vuodet menivät ja jotakin tapahtui. Aivan kuin joku olisi kytkenyt hormonit pois päältä.

Ei ehtinyt kestää kovin kauaa, kun mietiskelin tätä yllättävää sisäistä rauhaani, itse asiassa siihen meni vain pari vuotta. Armeijassa ollessani mietin uutta suhtautumistani maailmaan, jossa kaikki tuntui ihan arkiselta. Raapustin silloin taskussani olevaan vihkoon sanat: "Onneksi olkoon, elämästäsi puuttuu draama." Olin tässä ihan oikeassa. Se tunteen palo, joka minua oli seurannut silloin teinivuosina oli sammunut. Mikäs siinä, itsenäinen arjen työstö saattaa vaatiakin rationaalista suhtautumista ja kykyä kasvaa ihmisenä.

Mutta vaikka teineistä puhutaankin naiiveina (joita he kyllä kieltämättä ovat, itsekin olin, eikä naiivi sitä paitsi saisi olla kirosana) täytyy myös miettiä miten suurenmoinen energianlähde tuo elämäntuska on. Se purkautuu lukemattomina rakkauslauluina viisitoistavuotiaiden vasta-alkaneiden kitaristien kynästä tai mustanpuhuvina öljymaalauksina ja on yleensä alkusykäys mille tahansa taiteelliselle - sillä taidehan on juurikin sitä, että halutaan ilmaista itseään, tuoda esiin ajatuksia siitä miltä tuntuu olla elossa, miltä tuntuu kärsiä. Tottahan se on, että aiheet ovat pieniä, mutta jos tunne on suuri, se riittää luomiseen. Nyt joku saattaa sitten kysyä, että jos aikuinen on kypsä, niin miten hän sitten voisi luoda mitään.

Tässäpä onkin se kysymys. Minusta nimittäin tuntuu, että olen viime päivinä kokenut taas enemmän tunteita kuin pitkään aikaan. Kaipausta, kateutta, suoranaista vihaa, ärtymystä, mutta myös iloa. Mikä minut on itse asiassa yllättänyt on se, että tuntuu kuin se draama jonka joskus kadotin olisi nostanut taas päätään. En toki sompaile ympäriinsä ihan yhtä elämäntuskaisena kuin teininä, mutta on mukava ajatus tietää, että osaa vielä tuntea jotain.

Tälläkin hetkellä hajoilen pienimuotoisesti pääni sisällä asioista, joiden tiedän olevan varsin pieniä ja sitä paitsi ulottumattomissani. Tuntuu kuin kalloni sisällä pelattaisiin tennismatsia. Tai suoritettaisiin debattia. En minä teistä tiedä, mutta se ristiriita saa ainakin minut tarttumaan kitaraan ja tekemään kappaleita.

Tai sitten kirjoittamaan päivityksiä kolumniini.

I'm not okay (I promise).

2006-10-04T11:46:00.000+03:00

Niinkin ekstrovertiksi ja äänekkääksi ihmiseksi kuin itseni tunnenkin, en ilmeisesti osaa kuitenkaan ilmaista tunteitani oikeasti. Tai siitä tulee semminkin typerä ja osaamaton olo. No döö. Tottakai tulee. Jos harvemmin ilmaisee tunteitaan, jättää itkemättä ja suuttumatta muihin, sitä tulee vähän vaikeammaksi yhtäkkiä ruveta toimimaan aivan eri tavalla.

Asia juolahti mieleeni, kun minulta kysäistiin, koska olin viimeksi itkenyt - enkä heti muistanut. Vähän myöhemmin tajusin että olin viimeksi vuodattanut kyyneliä noin puolitoista vuotta sitten ja silloinkin vain erään läheisen sukulaisen kuolemasta johtuen. Siinä on sellaista tiettyä lopullisuuden tunnetta, kun ymmärtää ettei enää koskaan vitsaile tai juttele toisen kanssa. Ikinä.

Mutta entäpä omista ajatuksistani, koska ne ovat tuoneet kyyneleet silmiin? Palaa on löytynyt kurkusta useinkin, mutta kyynelkanavat eivät aukea. Näköjään ne toimivat edelleen, mutta en vain osaa. Ehkä minulla on joku eksistentiaalinen kriisi, jossa näen kaikki tapahtuvat pahat asiat ulkopuolisina omasta kuplastani? En tiedä.

Tämä "vammani" on kuitenkin ajanut minut ongelmiin useita kertoja. Ihmiset, jotka ovat tunteineen paljon minua herkempiä, ovat usein kysyneet minulta että "eikö sua oikeasti haittaa tämä asia" ja heille saa sitten vakuuttaa, että kyllä tämä asia minua oikeasti haittaa ja oikeasti olen sisältä ihan vereslihalla, mutta en vain saa sitä tunteenpurkausta pakotettua ulos.

Sinänsä typerää joutua edes vastaamaan moiseen kysymykseen - kaikkihan me käsittelemme vaikeita asioita eri tavalla? Näin ainakin olen käsittänyt.

Joten rakkaani, älkää huoliko. Minä en ole aina kunnossa, jos se teitä yhtään auttaa.

Pour some misery down on me.

2006-10-03T20:11:00.000+03:00

Näin kaksi unta viime yönä. Toisessa matkustin Tom Hanksin kanssa hissillä korkeaan rakennukseen. Keskustelimme smalltalkia. Tästä unesta voisi päätellä jotain säteilevästä sosiaalisuudestani tai sitten Tom Hanksin tavallisuudesta.

Toisessa unessani oli maailmanloppu.

Muistan juosseeni ympäri kaupunkia etsiessäni itselleni läheisiä ihmisiä, jotta voisin hyvästellä heidät samalla kun suunnaton paineaalto lähestyi kilometrien päästä murskaavalla nopeudella. Jossain vaiheessa unta tajusin, etten ollut lainkaan huolissani itsestäni, ainoastaan rakkaimmistani.

Heräsin ennen kuin jysähti lopullisesti - kuten aina. Tästä tulin pohtineeksi omaa suhtautumistani kuolemaan ja ongelmiin yleensä - en osaa pelätä lopullisuutta omalla kohdallani. Ja miksi pitäisikään? Kuten Steven Wright asian ilmaisi: "Death is always instant. You live, you live, you live, you live, you die. Instantly." Mitä siinä sitten osaisi enää pelätä? Rajan yli astuessaan (jos yliastuttavaa rajaa nyt on, vaihtoehtona on tietysti myös pelkkä majailu multain alla kunnes kroppa on supermallikunnossa) voisin kuvitella ihmisten kokevan uteliaisuutta ja ihmetystä. Plus tietysti se fakta, ettei sitä oikeastaan sieltä sitten enää osaisi enää ratkoa mitään. On tavallaan vapaa kaikesta siitä vastuusta mitä maailma niskoille lyö. Tai sitten ei. Kiirastuli, Helvetti, Taivas? Jos Danten runoelmat pitävät paikkansa, niin kaikki laiminlyönnit tulevat kyllä takaisin kuumentamaan niskoja. Joka tapauksessa hiippakuntaa on vaihdettu, eikä siitä sen kummempaa.

Mutta ajatus siitä, että näkee läheisensä kärsivän tai kuolevan, tuntuu paljon vaikeammalta. Ehkä tuo uni juuri simuloi sitä. Tuo esiin tunteita, mitä ei käsittele yleensä. Itse tiedän, että jos minulle rakkaalla ihmisellä on vaikeaa, en osaa olla käsittelemättä niitä juttuja itsekin päässäni. Koska olen mies ja minulla on (uskomuksen mukaan) putkiaivot, tulen liiankin usein käsitelleeksi läheisteni ongelmia Ratkaisijan keinoin (ei, ei se Julmahuvi-juttu). Antakaahan kun selitän.

Jos toisella on ongelma, on olemassa kaksi pääasiallista tapaa käsitellä sitä:

Ratkaisija
Ymmärtäjä

Yleensä (mutta vain yleensä) miehet niputetaan ykköskastiin ja naiset kakkoskastiin. Tämä aiheuttaa mielenkiintoisia ongelmia sukupuolten välisessä keskustelussa, kun nainen kaipaa Ymmärtäjää ongelmiinsa, mutta mies yrittää Ratkaista ne. Niinpä keskustelu saattaa mennä esim. näin:

N: Minua harmittaa.
M: Mikä?
N: Kunhan vain harmittaa.
M: No älä harmistu.
N: Helppohan sun on sanoa!
M: Niin on, miksi sua harmittaa jos et tiedä itsekään miksi?
N: No kyllä mä tiedän!
M: No mikä?
N: No kun mun hyvä paita on likainen.
M: No pese se.
N: Ai että pese se.
M: No nii-in.
N: Luuleksää perkeleen jätkä että mä oisin näin vihainen KOSKA MUN PAITA ON LIKAINEN!

Tämä on fiktiivinen esimerkki, enkä uskalla jatkaa sitä pidemmälle, koska epäilen sen menevän överiksi. Ajatus on kuitenkin selvä: naisella on harmitusta, miehen pitäisi myötäillä sitä. Sen sijaan mies ajattelee että "hoh, ratkaisenpa naiseni pikku ongelman ja hän pitää minua sankarina". Ääliö, sinä mies. Ongelmat ovat syvemmällä eikä naisesi niitä sinulle noin helpolla paljasta.

Vihaisuus turhan päiten on tietysti koomista. Mutta surullisuus ei ole. Jos toinen vaikuttaa oikeasti ahdistuneelta ja surulliselta, tulee voimaton olo kun ei kykene millään konsteilla toista auttamaan. Sitä haluaisi tarjota minttukaakaon ja sanoa että "ihan hyvin se menee" mutta minkäs teet, toisella on myös oikeus olla surullinen eikä hänen tarvitse sen kummemmin leikkiä Pirtsakkaa Pirkkoa ihan vain sen takia, että ympäristön ei tarvitsisi katsella surunaamaa. Sitä varten ovat ovet, jotka voi sulkea.

Joten siksi yritänkin nykyään enemmän Ymmärtää. Koska mikään ei ainakaan minua raivostuta enempää kun tekopirteä "kyllä se siitä!" jos oikeasti suututtaa - enkä minä halua raivostuttaa ketään.

Ulkona sataa. Miksei sitten joisi teetä ilman maitoa. Tätä varten melankolinen musiikki on kehitetty.

Että sielu puhdistuisi. Että saisi olla luvan kanssa surullinen.

Saatte luvan.

Just like a paperback novel, the kind that drugstores sell.

2006-09-26T17:27:00.000+03:00

Kansanuskomukset ovat hauskoja. Otetaanpas esimerkiksi vaikkapa tämä: "Ihminen käyttää aivokapasiteetistaan alle 10%." Tässä vaiheessa olisi tietysti kiva osoitella sormia pilottitakkijengille ja hihittää, mutta jos oikeasti asiaa tutkitaan, ihminen käyttää kyllä enemmän prosentuaalisesti. Tai näin nykytiede ainakin asian käsittää. Siinä mielessä voidaan viivata yli yksi asia, jota joskus nuorempana pohdiskelin:

Voisiko ihmisen jäljellejäävissä aivosoluissa olla telepatian kyky?

Mietitäänpä. Aina välillähän sitä käännähtää ympäri kun luulee kuulevansa ääniä. Nehän voisivat olla jonkun päästä tulevia ääniä. Jos eivät muualta niin omasta. Ja olisihan se ihan pirun helppoa, jos voisi kommunikoida telepaattisesti, vai mitä!

Tai mitäs jos ei. Jos ihmisellä on kyky telepatiaan, veikkaisin, että se kyky on aivojen automaattisesti lamauttama. Sillä veikkaisin, että jos ihmisillä olisi kyky kuulla toistensa ajatukset, koko rotua ei olisi enää olemassakaan.

Ensimmäinen ongelma telepatiassa on se, että mitä muut kuulevat sinusta ja ajatuksistasi. Ehkä pelkäät suunnattomasti jotain, ehkä häpeät jotain tekoasi etkä halua sitä itsekään muistella. Ajatus siitä, että joku muu tietäisi mitä aivojesi sisällä piilottelet, saattaisi saada monet tarttumaan porakoneeseen ja pistämään homman sileäksi. Lobotomia, paras tomia.

Toinen ongelma telepatiassa on se, mitä muilta kuulet. Uskon ihan vakaasti, että jos tietäisin kaiken sen, mitä minusta selkäni takana puhutaan, tapahtuisi jompi kumpi seuraavista:

Ratkeaisin itkemään ja vihaisin itseäni
Tulisin kyyniseksi ja vihaisin kaikkia muita

Sillä niin on, että ihminen ei ota mitään niin raskaasti kuin negatiivista kritiikkiä. Voihan sitä toki mennä ja olla todella cool ja kova jätkä ja ilmoittaa että "minuapa ei lainkaan kiinnosta mitä muut minusta ajattelevat", mutta olisin taipuvainen uskomaan että kyse on lopunperin kuitenkin vain suojakeinosta. Ihminen ei uskalla olla kuin pinnallinen, kova ja kyyninen, jos hän yrittää varjella sisintään.

En nyt tarkoita sitä, että ihmiset vihaisivat toisiaan - jatkuvasti. Sanonpahan vain, että se pettymys minkä suurin osa ihmisistä toisilleen aina välillä aiheuttaa on aika pirun iso pilvi negatiivisuutta. Ja jos tiedät, että toinen on pettynyt sinuun, se vaikuttaa ja pitkään. Vaikka jonain toisena päivänä hän olisikin taas parhain ystäväsi. Muistat silti, että olit hänen mielestään pettymys. Tämä taas vaikuttaisi siten, että ihmiset eivät uskaltaisi ajatella ja päästään taas kohtaan porakone.

Ja tärkein lopuksi - jos pystyisimme kaikki lukemaan toistemme ajatukset, mistä me oikein keskustelisimme?

Raid rage.

2006-09-21T21:30:00.000+03:00

Raivostuin tänään. Kyllä vain. Zen-Tuomas on ihminen ja hän raivostui. Mikä oli tarpeeksi paha asia, jotta Zen-Tuomas saattoi yllättäen tuoda pimeän puolensa esiin ja kyräillä muutaman tunnin?

Raha. Tai oikeastaan sen puute. Tai ehkä sittenkin yllättävä rahanmeno. Tai sittenkin ehkä ne lieveilmiöt? Vai olisiko sittenkin oma tyhmyys? Vai olisiko se sittenkin se reaktio, jonka oma tyhmyyteni toisessa ihmisessä aiheutti?

Minäpä selitän. Kävin junalla Oulussa Helsingistä ja jo menomatkalla tajusin unohtaneeni opiskelijakorttini toisen takkini taskuun. Miksi kortti ylipäänsä oli toisen takin taskussa? No tuota, olin joskus kuullut, että jostain kalliolaisesta baarista saa halvemmalla olutta jos on opiskelija ja... Okei, kelpaa syyksi, mutta miksi ihmeessä unohdit korttisi toisen takin taskuun, Tuomas? Koska olen luonteeltani hajamielinen ja huolimaton, unohtelen asioita miten sattuu (parjaan tästä b-vitamiinin puutetta, vaikka se onkin halpa selitys) ja siksipä onkin selvää että olen tyhmä ja huono ja tyhmyydestä ja huonoudesta sakotetaan.

No, jatketaanpa tarinaa. Istun junassa menomatkalla ja tajuan yllättäen jättäneeni korttini toisen takin taskuun. Tämän tiesittekin jo. Siispä mietin miten asian selvittäisi fiksuiten konduktöörille. Hänen paikalle saapuessaan etsiskelen laukustani korttia, jos olisin sen sinne sijoittanut. Eipä ollut kortti olkalaukussa saati repun taskussa, joten muistikuvani mustavalkoisesta pärstästäni mustan samettitakkini taskussa piti paikkansa. Ensimmäiselle konduktöörille riitti mukanani kantamani kirje koulusta, joka oli osoitettu minulle. Koska kirjeessä keskusteltiin opintosuunnitelmastani, lieni siis selvää että olisin opiskelija? Niin kai, mutta koska minulla ei ollut kädessäni juurikin opiskelijaKORTTIA (joka kuitenkin on maksullinen kapistus) oli homman selitys pidemmän kaavan mukainen. Kännykässäkin oli tietysti lukuisia junalippuja vastaavalle reissulle, nekin opiskelijalle merkittyjä ja näin oli semminkin helppo sanoa että ehkä yksi tai kaksi reissua olisi helppo tällaisen venkoilijan saada läpi kortitta, mutta kuuden kanssa olisi jo vähän ongelmia. Enkä minä tahallaan sitä korttiani kotiin jättänyt. Homma oli sillä selvä.

Kolmen ja puolen tunnin ja useamman sadan kilometrin jälkeen uusi lipuntarkastus, uusi konduktööri. Uusi kysymys kortista. Sama tarina. Tällä kertaa suhtautuminen oli paljon nuivempi. "Selitysten mestari!" huusi hän. Ei siinä mitään, arvonimi oli mairitteleva, mutta on aina mukavaa ottaa vastaan junanvaunullinen katseita. Homma meni kuitenkin vieläkin läpi.

Oulussa oli kivaa.

Yritin löytää halpaa lentoa Oulusta Helsinkiin, tällöin opiskelijakortittomuus olisi kuitattu sillä. Koska lennot kuitenkin tällä kertaa olivat mitä olivat, laskeskelin että olisi jälleen syytä antautua Valtion Rautateiden armoille. Tällä kertaa onneni jäi ilmeisesti matkasta.

Ajattelin ottaa asian heti valmiiksi esille. Että kortti on kyllä olemassa ja sitä on kyllä käytettykin antaumuksella monen monta kertaa. Ja että nyt oli niin, että kortti oli Helsingissä. Ja että on minulla kyllä tässä muita lirpakkeita jotka opiskelijuudestani ilmoittivat.

Niin kylmää katsetta en ole kovin montaa kertaa kohdannut. Mies ei edes suostunut vilkaisemaan lippuani ja sanoi että "tuo on sitten täysin arvoton, sinä taidat tällä hetkellä yrittää matkustaa jäniksenä junassa". Ja piti huolen siitä, että vaunu kyllä oli tietoinen siitä, että yritin viekkaudella ja vääryydellä lunastaa oikeuksia, joita minulla ei ollut, koska tuo paperilirpake joka niihin oikeuttaa, oli Helsingissä. "Ja Visa Electron ei muuten käy, että jos haluat jäädä pois seuraavalla asemalla." Omistan luottokortin, onneksi(?).

No niin. Tiedän että tein virheen. Tämä siis teille kyynikoille, jotka tulevat naureksimaan että "kissh kissh, älä mene sinne" tai että "mitäs läksit". Jep. Unohdin sen perkeleen kortin kotiin. Eikä minua se harmita niin paljoa, että jouduin maksamaan siis kokonaisuudessaan puolitoistakertaisen hinnan tiketistä (ei, e-lippua ei voi perua, vaikka mikä olisi) eli toisin sanoen 31 euroa opiskelijalipusta, 62 euroa normihintalipusta ja 4 euroa "palvelumaksua".

Mikä minua suunnattoman paljon KYRPII on se, että minua ei kohdeltu millään tavalla asiakkaana. Jos konduktööri sanoo, että "sullahan on tommonen soma pikku läppäri tuossa, kirjaile nyt sillä sitten valituskirje sähköpostiin jos muka on jotain mistä valittaa" ei se minun mielestäni ole kovinkaan asiallista. Saati sitten huudella koko vaunulle epäpätevyyttäni matkustajana. Olen kuitenkin maksanut semminkin paljon enemmän matkastani kuin kukaan vaunussani istuva. Ehkä jopa enemmän kuin ykkösluokan matkustajat.

Ehkä se ei VR:n ohjesääntöön kuulu, mutta käsittääkseni hyvät tavat ovat ihan peruskauraa normaalielämässä, asiakaspalvelusta nyt puhumattakaan. On mielenkiintoista että törmäsin pariinkin viranhaltijaan, jotka käyttäytyivät kuin olisin rikollinen, kun yritin selvittää omaa näkökulmaani. Ja vaikka olenkin väärässä lipunhankintasäännöstön perusteella, olisin odottanut, ettei minua olisi solvattu. Oltaisiin voitu vaikkapa ymmärtää, että joskus voi käydä näin. Ja vaikka pahoitella sitä, että nyt valitettavasti joudutaan veloittamaan täysihintainen lippu. Eikä sillä tavalla että "kiinni jäit, kusiainen!"

Seuraavaksi aion kirjoittaa somalla pikku läppärilläni soman pikku valituskirjeen Valtion Rautateille. En aio valittaa siitä, että jouduin maksamaan liikaa. Mutta sen sijaan aion kyllä pitää huolta, että kerron miten minua on kohdeltu.

Niin, ja ensi kerralla lennän Ouluun. Maksoi mitä maksoi. Minun reissuni raiteilla ovat nyt virallisesti ohi. Että terkkuja vaan Veijo VeeÄrrälle.

Arrest this man, he talks in maths.

2006-09-07T09:28:00.000+03:00

Jos TV-sarjoista voisi saada Nobelin rauhanpalkintoja, saattaisin ehdottaa sellaista Greg Garcialle. Hän nimittäin on vastuussa My Name Is Earl -sarjasta, joka pyörii tällä hetkellä SubTV:llä nimellä Kovan onnen kundi ja tulee maanantaisin kello 20:30. Siitä on tullut telkkarista vasta yksi jakso, joten ehditte vielä hyvin mukaan. Jos teillä ei näy SubTV...no, huono mäihä.

Mutta miksikö rauhanpalkinto? No, koko sarjan idea on se, että elämänsä läpi ilkeillyt ja huijannut luuseri nimeltä Earl (Jason Lee) voittaa arpajaisissa 100 000 dollaria, iloitsee rahasummastaan...ja jää auton alle. Voittoarpa lähtee hänen käsistään sen siliän tien ja Earl päätyy sairaalaan niskatuissa. Siellä katsoessaan televisiota hän kuulee karman käsitteestä, joka on noin periaatteessa "tee hyviä asioita ja hyviä asioita tapahtuu myös sinulle". Niinpä Earl tekee listan kaikista elämänsä aikana tekemistään pahoista teoista ja päättää korjata ne. Ja sitä mukaa mitä hän tekee hyviä asioita, hän myös huomaa hyvien asioiden tapahtuvan hänelle itselleen.

Näin yksinkertaisella tavalla tuodaan kultainen sääntö ihmisille. Tee toisille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Sarja on lisäksi käsittämättömän hauska, joten asioiden ymmärtäminen on helppoa ja hauskaa. Vähän kuin karma-aapinen.

Ei ole helppoa olla ystävällinen ihmisille, sen tiedän jos minkä. Eräs ystäväni toimii ns. feissaajana eli pysäyttelee ihmisiä kaduilla ja pyytää heitä ottamaan osaa hyväntekeväisyyteen. Näissä hommissa ihmiset yleensä viihtyvät korkeintaan vuoden, yleensä reippaasti alle. Miksikö? Mietitäänpä hetken verran. Jos tekee hyväntekeväisyystyötä, yleensä tekee sitä koska uskoo asiaansa. Tai tarvitsee rahaa. Tai kolmas, hyvin epätodennäköinen vaihtoehto: saa kiksinsä siitä että joku tulee ja haukkuu pataluhaksi.

Jos tekee työtä vain rahan takia, ei ota lopputiliä, koska kokee että muiden ihmisten suorittaman henkisen pahoinpitelyn vastaanottaminen on vain sitä työtä. Mutta jos uskoo idealistisesti ihmisen hyvyyteen...siinä vaiheessa homma hajoaakin käsiin. Koska palaute on kuulemma varsin värikästä. Jenkeissä kysyisivät että "you kiss your mother with that mouth?" Jos kyseessä on vielä jokin sellainen asia, joka on itselle tärkeä, se sattuu vielä enemmän.

Joten kyllä, on vaikea olla ihmisille ystävällinen. Siksi karman käsite onkin kätevä. Jos uskoo, että ihmisen teot lopulta kohtaavat hänet itsensä, ei tarvitse kostaa. Jos joku tekee pahaa sinulle, etkä oikeastaan voi asialle mitään, voit ehkä luottaa siihen, että jonain päivänä hän kokee samanlaisessa tilanteessa vastaavan hylkäämisen. Ei saisi ajatella näin, mutta se helpottaa. Olemmehan kuitenkin vain ihmisiä. Ja voimme ainoastaan vaikuttaa omaan käytökseemme.

Haluaisin vielä tämän tekstin loppuun korostaa tuota "olemme vain ihmisiä"-käsitettä. Se merkitsee sitä, että aina ei tarvitse olla vahva ja täydellinen geneettisesti virheetön. Ei. Se merkitsee sitä, että jos harmittaa, niin saa halutessaan väävättää. Ja jos väsyttää, nukkua. Jos itkettää, itkeä. Mielestäni ihmiselämää voi ajatella teoriana ja käytäntönä. Teoria on se suuri suunnitelma ja ajatus siitä, miten elämäänsä haluaisi elää. Käytäntö taas on elämän polun kulkemista päivä kerrallaan. Vähän kuin töissä. Joku saattaa olla erinomainen työssään kokonaiskuvana, mutta silti viettää joskus mokapäiviä, jolloin mikään ei mene putkeen. Ihan samalla lailla joskus mokailee elämässä. Ei se ole niin paha asia.

Summa summarum: virheiden teko on sallittua, sillä ihmisen luontoon kuuluu oppia omista virheistään eikä esimerkeistä. Mutta suosittelen, että olisitte hyvin. Ei sitä tiedä mitä karma on teille varannut. Tehkää hyvin. Ja katsokaa Earlia.

I'm Super, thanks for asking.

2006-09-06T15:05:00.000+03:00

Kävin eilen katsomassa Superman Returnsin. Ja pidin siitä. Koska olen kuten ystäväni Mikko, minusta on myös hauskaa analysoida asioita, jotka mietityttävät minua. Siksihän minulla on blogikin. Nytpä aion siis pohtia vähän supersankarien tematiikkaa noin niin kuin yleensäkin.

Te kaikki jotka olette nähneet Kill Bill vol. 2:n tiedätte elokuvan loppuvaiheilla olevan Teräsmies-analogian, kuinka Teräsmies eroaa Batmanista ja muista - siinä missä Batman on Bruce Waynen alter ego, on Clark Kent Teräsmiehen alter ego. Eli siinä missä Batman on oikeasti Bruce Wayne, on Clark Kent oikeasti Teräsmies. Se menee toisin päin, siis. Joten Teräsmies on avaruusolento, mystinen ihmeolento joka saapuu maan päälle auttamaan ihmisiä.

Tulin pohtineeksi hetken ajan supersankarimme kirkasotsaisuutta. Ilmeisesti Teräsmies jos kuka on hahmo, joka ajattelee asioita velvollisuuseettiseltä kannalta, eli hän tekee tekoja niiden itsensä eettisyyden takia, ei seurausten vuoksi - mitä nämä ikinä ovatkaan. Tämän takia hän menee ja pelastaa katolta putoavan rakennusmiehen ja on näin ollen sankari. Samoin hän estää pankkiryöstön ja... hetkinen nyt. Miksi Teräsmies valitsee juuri näitä rikoksia estettäväksi? Voisiko kyseessä olla niin, että Teräsmiehen fiktiivisessä maailmassa sotia ei ole? Teräsmies tulee fiktiiviseltä Krypton-planeetalta fiktiiviselle Maa-planeetalle, sillä muussa tapauksessa on vaikea ymmärtää, miksi kirkasotsainen ja moraaliltaan puhdas jumalhahmo viettää aikansa tehden poliisien työt ja antaen sorron tapahtua muissa maissa. Velvollisuusetiikan puolesta puhuu myös ajatus siitä, ettei Teräsmies koskaan tapa Lex Luthoria tai muita vihollisiaan, vaikka nämä olisivat tehneet mitä. Hän on siihen liian hyvä.

Teräsmies on kuin onkin siis hyvin pitkälti aikaansa sidottu hahmo. 1930-luvulla kehitetty hahmo nousi maailmansotien välissä selkeäksi esikuvaksi Amerikkalaisesta Miehestä ja toisen maailmansodan aikana tehtyjä propagandakansia löytyy lukemattomia. Teräsmiehen ongelma onkin hänen hyvyytensä ja täydellisyytensä. Batmanin ja Spider-Manin, muista nyt puhumattakaan, tapauksissa sankari on viallinen ja omien ristiriitojensa kanssa painiva. Mutta Teräsmiehellä ei ole näitä ongelmia. Asiat ovat hyvin yksinkertaisia. Ainoa asia, missä Teräsmiehen sormi menee suuhun, on suhde Lois Laneen. Muissa tapauksissa hän on synnitön.

Vertaisin Teräsmiestä suoraan Jeesukseen, mutta eiköhän tämä yhtymäkohta liennyt jo selvä.

Jos Teräsmies noudattaisi seurauseettistä näkökulmaa, pelastaisiko hän pilvenpiirtäjistä putoavia ihmisiä? Vai suorittaisiko hän kenties poliittisia salamurhia tai vallankaappauksia saadakseen eri maissa tapahtuvan poliittisen sorron ikeen alla olevat ihmiset vapaiksi? Olisiko Teräsmiehestä siis anarkistiksi? Vai olisiko hänen näkemyksensä siltikin konservatiivinen?

Jotta tietäisin Teräsmiehen pyrkimykset, minun pitäisi oikeastaan lukea kaikki hänen sarjakuvaseikkailunsa. Tai ainakin ne, jotka oikeasti vaikuttavat juonikuvioon. Sillä tuntuuhan todella epäreilulta, että joka päivä lukemattomia ihmisiä kuolee onnettomuuksissa, ampumavälikohtauksissa ja hukkumisissa. Ja Teräsmies ei ole aina paikalla. Vain välillä. Miten hän priorisoi asiansa? Hän kuitenkin kuulee jokaisen planeetan ihmisen epätoivoisen avunpyynnön. Voisiko tämä olla Teräsmiehen suuri ristiriita? Kuinka pelastaa kaikki, kun on yksin työssä?

Jos jossain on Jumala, en ihmettele jos hän miettisi samaa.

Things that go 'click' in the night.

2006-08-27T21:46:00.000+03:00

Minä pidän musiikista. Pidän useista musiikkilajeista ja lukemattomista yhtyeistä. Maailmassa on miljoonittain biisejä jotka tanssittavat vartaloani. Aina välistä jostain löytyy biisi, jonka loistavuus tuntuu selkäpiitä vavisuttavina aaltoina. Tämä biisi on vain niin loistava ja uskomaton ettei sen erinomaisuutta osaa vain kiistää.

Ja tämä on täysin subjektiivinen kokemus.

Tästä alkaa päivän lyhyt näkemysvirta, aiheena natsaus. Yksinkertaistetaanpas aluksi. Joskus natsaa, toiste ei. Ja joskus vain ei tarpeeksi. Aion tämän kirjoituksen aikana suorittaa semminkin irvokkaan vertauksen, jossa vertaan ihmisiä musiikkiin. Se alkaa nyt.

Jos maailmassa on miljardeittain biisejä, joista miljoonat ovat hyviä, joista tuhannet ovat erinomaisia, joista sadat ovat mahtavia, joista kymmenet ovat täydellisiä, voidaan ihmisistä puhua korkeintaan kymmenen kertaa pienemmillä lukumäärillä. Näin ollen voidaan miettiä että jos tuntee ihmisiä, näistä korkeintaan voi oikeasti tuntea vain kymmeniä, ehkä alle kymmenen ovat _todella_ läheisiä ja sitten on se Yksi.

Tätä Yhtä etsiessä voisi ehkä lähteä liikkeelle ajatusmallista, että henkilö on osiensa summa. Tehdään listaus halutuista luonteenpiirteistä ja lähdetään shoppailemaan. Sitten kun ollaan löydetty hahmo, joka vastaa näitä ostoslistan piirteitä, voidaan ylpeänä sanoa, että tässä on nyt sellainen unelmien rakastettava ihminen. Näinkö?

Ei minustakaan.

Kas kun ihminen ei valitse toista ihmistä ulkoisten ominaisuuksien (ja tässä tapauksessa harrastukset, musiikkimaku ja poliittinen näkökulma ovat myös ulkoisia ominaisuuksia, vaikken suoraan nyt maitorauhasia maininnutkaan) mukaan, vaan kokevat vetoa johonkin ihmiseen ja johonkin toiseen ehkä eivät. Sille ei kukaan voi mitään, sitä tulee vain ymmärtää. Yleisesti ottaen sitä kai rakastuessaan toiseen ihmiseen pintaa syvemmältä ei tule miettineeksi että onko sillä toisella kansallissosialistista puoluekirjaa tai kolmatta nänniä. Sillä ei ole merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että kokee toisen oikeaksi itselleen.

Tämän voin kokemuksesta kertoa: jos itsensä pakottaa "rakastamaan" jotakuta jonka kanssa ei oikeasti natsaa, tulee vain itkua, hammastenkiristystä ja vuosikerrallinen Seiskaa.

Jos saatte kaiken toimimaan tästä huolimatta, teillä on ehkä enemmän kuin mitä luulette.

Sweeps weeks.

2006-08-14T00:09:00.000+03:00

Haluaisin vielä vähän selventää edellistä päivitystä.

Tiedättekö ilmiön "sweeps weeks"? Minäpä selitän. Jenkkitelevisiosarjojen jatkumisesta päätetään aina suorittamalla tiettyinä viikkoina katsojamittaukset. Näin tuotantoyhtiöt saavat selville mitä sarjoja katsotaan ja mitä taas jätetään katsomatta. Koska katsojamittausviikot ovat joka vuosi samaan aikaan, pyrkivät käsikirjoittajat tekemään sarjastaan juuri näiden sweeps weeksien aikana mahdollisimman kiehtovan. Jos teinisarjassa kahden päähenkilön välillä on ollut jännite, sweeps weeksien aikana se puretaan laittamalla hahmot lopulta tunnustamaan lempensä. Tai listitään joku yllättävä hahmo.

Ideana kuitenkin on tämä: Sweeps weeksien jälkeen mikään ei ole enää kuin ennen.

Joskus lukioaikana ystäväni Ilkka kertoi, että minä jos kuka olen jenkkityyppinen hahmo - tai ainakin että hänen olisi paljon helpompi kuvitella minut keskustelemaan elämän totuuksista meren rannalle jonkun suloisen tytön kanssa kuin etsiskelemään jotain puoliksi puhdasta rättiä sammuneen goottitytön alta siivotakseni veri- ja punaviinitahroja. Oikeassa oli. Minusta tuli kiltti poika.

Jos siis elämäni on jenkkisarjaa, ovat nyt käyneet sweeps weeksit. Eivätkä ainoastaan omalla kohdallani. Myös ihmiset ympärilläni ovat kokeneet muutoksia, roolitukset ovat menneet uusiksi ja ihmisten jännitteet ovat muuttaneet polarisaatioita. Muusta en osaa sanoa kuin siitä, että elämäni uusi tuotantokausi lähtee liikkeelle hyvin erilaisista lähtökohdista kuin edellinen.

Ihmisen elämä kulkee siis ehkä sykleissä, vai voisiko sittenkin olla parempi käyttää ilmaisua "raiteella"? Sillä itse ainakin koen, että jäämme aina joillekin asemille määrittelemättömiksi ajoiksi, kunnes taas matkaamme uudelle asemalle jossa kaikki on toisin.

Kuten Jack Kerouac aikoinaan, minäkin olen matkalla. En ole siellä tosin yksin. Minulla on maailma mukanani.

De Vermiis Mysteriis.

2006-08-10T14:27:00.000+03:00

Ihmisen elämä on outoa.

Olen päivä päivältä taipuvaisempi uskomaan, että ihmisen onnellisuus ja näkemys elämään lähtee enemmän ja enemmän omasta itsestä ja vähemmän ympäristön asettamista vaatimuksista tai ehdotuksista. Tai tietysti riippuu siitä, onko olemassa jonkinlainen avautumiskeino maailmalle.

Hyvät lukijani, olen pahoillani siitä, että Ajassa irrallaan on ollut taas vähemmän päivittynyt kuin mitä aiemmin. Kyseessä ei ole ollut minkäänlainen tahallinen teko. Sen sijaan elämänlaatuni on kokenut huomattavan muutoksen positiiviseen päin ja tekstien välillä ollut ajanjakso on sisältänyt niin sekavia ajatuksia, että niiden kirjaaminen paperille tahi nettiin olisi johtanut ainoastaan omituisiin päätelmäketjuihin ja epävarmuuteen asioista.

Nyt kuitenkin osaan olla varma siitä, että mikään ei enää ole sillä tavalla kuin ennen. Muutokset tietysti vaikuttavat eri asioihin eri tavalla. Kun muuttaa fokustaan niin, että se kohdistuu tarkemmin eri kohtaan kuin ennen, aikaisempi keskittymisen kohde kärsii väistämättä. Niin nytkin. Siksi en osaakaan mainita asioista kryptisiä mainintoja kummempia asioita, niin henkilökohtaiseksi asiat ovat menneet viime aikoina.

Näiden viikkojen aikana olen myös itse huomannut välillä käyttäytyneeni tavalla, jota häpeän ja jota en tunnista omaksi itsekseni. Olen kuitenkin myös hyväksynyt nämä hetket, sillä kokonaiskuvaa katsellessa ne ovat olleet oman mielenterveyteni ja vallitsevan tilanteen kannalta ainoita mahdollisia tekoja. Ehkä siis olen seurauseettistä näkökantaa kannattava henkilö? Kenties, kenties.

Sekavan jaaritukseni keskeltä haluaisin vain kommentoida yhden asian: olen palannut ja ensi kerralla minulla on teille ja minulle taas jotain uutta kerrottavaa. Kiitos.

I am he as you are he as you are me and we are all together.

2006-07-11T08:35:00.000+03:00

En saa mitään hyödyllistä aikaan. Itselleni. Henkilökohtainen huolehtiminen itsestäni lopahtaa esimerkiksi silloin kun fiksu jätkä ilmoittaisi, että nyt en todellakaan lähde tekemään jotain ylimääräistä hommaa levon kustannuksella. Silti sitä huomaa jossain vaiheessa seisovansa sateessa keskellä yötä näyttäen taskulamppua tutulle, joka etsii maasta piilolinssiään. (Tämä oli fiktiivinen kertomus.)

Olen miettinyt, että miten tämän altruistisen luonteen saisi toimimaan omalle kohdalle. Koska osa porukasta ei tiedä mitä altruismi on, Wikipedia kertoo näin:

"Altruismi tarkoittaa muiden ihmisten auttamista pyyteettömästi ilman oman edun tavoittelua. Tarkemmin eettisenä oppina altruismi tarkoittaa, että yksilöllä on velvollisuus auttaa muita usein jopa itsensä kustannuksella."

Eli olen hyvinkin uhrautuvainen, mitä tulee elämään. Vaikka olenkin siinä mielessä hedonistinen yksilö, että pidän nukkumisesta ja rentoutumisesta, jostain syystä päädyn aina ilomielin auttamaan muita - useimmiten omalla kustannuksellani.

Siksi tarvitsenkin varaminän. Varaminä olisi käytännössä minä, jolla on minun ongelmani. Altruistinen luonne toimisi silloin siten, että varaminä olisi jatkuvasti henkilökohtaisissa ongelmissani ja minä taas voisin auttaa häntä, eli itseäni, niissä asioissa missä muut eivät minua auta. Saisin käytettyä avuliasta luonnettani itselleni tuntematta kuitenkaan itsekästä oloa. Voin kuvitella, miltä tuntuisi vastata jonkun muuttoapupyyntöön että "en voi, olen luvannut olla kanssani tänään ja auttaa minua esseen kirjoittamisessa."

On ihan luonnollista, että silloin tällöin on pakko sanoa ihmisten pyyntöihin että "ei". Minulle se on kuitenkin hyvin vaikeaa (ja tämän kirjoittaminen julkisesti nettiin varmaan auttaa, just joo) ja siksi minun pitäisikin oppia tämä vaikea sana. Ostin jo kirjankin, jonka nimi on "Kuinka sanoa EI tuntematta syyllisyyttä", mutta se opus oli jenkkimallinen ja rasittava. Ja perustui sille, että "sori, en voi tulla kahden viikon kuluttua synttäreillesi, koska mulla on silloin pää kipeä". Jos minä en osaa allekirjoittaa tuota nyt, niin miksi sitten se kolahtaisi päähän kirjasta?

Pitäisi ehkä muuttaa arvojaan suggestioterapian avulla. Se tosin saattaisi kääntää päätäni liikaa ja minusta tulisi yltiökielteinen ihminen, siitäkään en pitäisi.

En oikeasti tiedä mitä tehdä. Paitsi hankkia varaminän. Ja opetella rentoutumaan.

A smile on the lips and a hole in the head.

2006-06-14T17:14:00.000+03:00

Eräänä päivänä ostoskeskuksessa käydessäni silmäni osuivat Metro-lehden lööppiin. Siinä luki jotakuinkin näin "KOLARIT JA ITSEMURHAT TAPPAVAT NUORIA MIEHIÄ". Minua vähän kummastutti. Ymmärrän kyllä, että kolarit tappavat nuoria miehiä, mutta eivät itsemurhat tapa. Samalla periaatteella voitaisiin vaikka sanoa, että sotilaat eivät tapa ketään, mutta luodit tappavat.

Olen huono puhumaan tästä aiheesta, joten imitoin älykkyyttä ja suoritan siteerausta. Maanmainio yläasteen uskonnonopettajani Esa Koskinen selvitti minulle aikoinaan, miksi nuoret miehet kuolevat itsemurhiinsa paljon useammin kuin nuoret naiset. Kyseessä ei kuulemma ollut niinkään yritysten määrien eroavaisuus, vaan ennemminkin eri tavat. Siinä missä nuori mies päätettyään kaiken olevan loppu, hän vetäytyy ylhäiseen yksinäisyyteensä, nostaa verensä promillemäärän neljään, osoittaa hirvikiväärillä suuhun ja losauttaa mielensä seinälle. Vertailukohteena sitten vastaava tyttö tekee useimmiten saman unipillereillä, kilauttaa sitten kaverille että nyt on tullut otettua yliannostus ja kas - piipaa-auto ehtii yleensä paikalle hyvissä ajoin ennen kuin mitään on tapahtunut.

Tämä lienee kuitenkin selvää - itsemurhan yritys on avunpyyntö. Jos ihminen kokee olevansa tyhjiössä, hän asettaa itsensä tilaan, josta hän pyytää muut auttamaan itsensä ylös. Lopullisuuteen kun ei voi vastata yksinkertaisesti vain sanomalla että "Ryhdistäydy, renttu". Se ei vain toimi. Ihmisen moraaliin kun kuuluu estää toista tuhoamasta itseään. Ainakin, jos kyseessä on lyhyt ja nopea reitti. Pidempiaikaista itsetuhoahan läheiset katsovat usein liiankin pitkään ennen kuin tajuavat, että saattaa tulla se päivä kun toista ei enää ole.

Mutta jos itsemurhan yritys on avunpyyntö, niin mikä onnistunut itsemurha sitten on? Ehkä se on ympäristön epäonnistuminen. Ehkä nuoret miehet ovat itsekkäitä asettaessaan itsensä pelastettavaksi paikkaan ja tilaan, josta kukaan ei tiedä? On epäreilua olla antamatta toisten edes yrittää pelastamista.

Asia lienee kuitenkin niin, että itsemurhat eivät tapa nuoria miehiä. Epätoivo ja epäusko maailmaan tappavat. Koska viime kädessä joku on kuitenkin se, joka erottaa ihmisen hengestään. Ja se joku on siitä vastuussa. Vaikka se henki olisi oma, vastuu tulee tuntea.

Ja sen vastuun ymmärtäessään on turha syyttää maailmaa julmuudesta, jos itse ei anna sille edes mahdollisuutta tulla apuun.